Summa summarum ja muita latteuksia
Kolme viikkoa sitten olin täysin valmis kotimatkalle. Yritin jopa aikaistaa lentoja ja siinä sivussa hankin itselleni yli kolmen ja puolen sadan euron puhelinlaskun, South African airlinesin nettisivuilla kun todettiin, että kansainvälisten lentojen muuttaminen on mahdollista vain puhelimitse. Ja yhdellä puhelullahan mikään ei hoitunut - ei tietenkään, olenhan Afrikassa. Kymmenen puhelun jälkeen sain ohjeen hoitaa asian lentokentällä tai lentoyhtiön toimistossa. Lopulta hinnaksi muutokselle olisi tullut rapeat 860 euroa, joten totesin ykskantaan, että pitäkää tunkkinne, ei tule kauppoja. Niinpä olen edelleen täällä jossakin, kevääksi kääntyvää talvea viettämässä. Toki enää vain tämän päivän, sillä huomisaamuna starttaa yli vuorokauden kestävä kotimatka Windhoek - Johannesburg - Munchen - Helsinki. Todellisen lähtöpäivän lähestyessä kotiinpaluuintokin on vaihtunut lähtemisen haikeudeksi. Silti ensimmäistä kertaa tähänastisessa elämässäni palaan matkalta mielelläni.
Näihin neljään kuukauteen on mahtunut kaikenlaista, hyvää ja huonoa, niin kuin elämään yleensäkin missäpäin palloa tahansa. Erityisen kiitollinen olen uusista ystävistä, joihin tulee varmasti pidettyä jatkossakin yhteyttä. Eniten jäänkin kaipaamaan namibialaisten puheliaisuutta, nuotiolla kokattua ruokaa, musiikkia ja tanssia. Myös kokemus pärjäämisestä oman mukavuusalueen ulkopuolella on ollut kasvattava kokemus. Olen lisäksi ollut elämäni parhaimman joogaopettajan tunneilla ja löytänyt joogan ilot ja hyödyt vuosien tauon jälkeen, mistä on varmasti hyötyä jatkossa.
Kotiin paluun kynnyksellä on kuitenkin päällimmäisenä mielessä liuta asioita, joita kaipaan Suomesta. Mahtavinta on tietenkin tavata ystäviä ja sukulaisia pitkän tauon jälkeen, mutta huomaan kaipaavani asioita, joita en ikinä olisi uskonut voivani kaivata. Tärkein näistä on hanasta tuleva HYVÄNMAKUINEN juomakelpoinen vesi. Ensimmäiset puolitoista kuukautta ostin aina veteni kaupasta, mikä sekin on suht pahanmakuista, mutta kyllästyttyäni jatkuvaan roudaamiseen, päädyin juomaan erittäin klooripitoista hanavettä. Ensimmäiset viikot menivät makuun totutellessa, eikä oireita ilmennyt. Kuitenkin jossakin välissä aloin ihmetellä jatkuvaa pahoinvointia - mikä loppui parissa päivässä kun lopetin kraanaveden juonnin. Niinpä vedenkantoralli alkoi uudelleen.
Toinen merkittävä kaipuun kohde on yleinen turvallisuus ja se, ettei kaikkea vähänkin arvokasta varasteta. On upeaa, että Suomessa voi kulkea missä tahansa mihin vuorokauden aikaan tahansa yksin ja pelkäämättä, eikä ihmisiä totta vie ammuta sun vieressä baarissa. Rahoja voi kaikessa rauhassa pitää lompakossa ja lompakkoa käsilaukussa - jopa henkkarit voivat olla mukana. Äypuhelimellakin voi ottaa kuvia julkisella paikalla ilman että joku on välittömästi varastamassa sitä.
Kolmanneksi eniten kaipaan valoa. Siitä en ainakaan olisi etukäteen uskonut olevan puutetta Afrikassa. Pimeän tullessa klo 17-18 aikaan päivä jää hyvin lyhyeksi - etenkin kun pimeällä ulkona liikkuminen on melko kyseenalaista. Säähän liittyen kaipaan myös Suomen kesän vihreyttä, sillä täällä on talvisin niin kuivaa, ettei edes nurmikko kasva enää. Edes sateinen sää ei haittaisi minua hengitettyäni neljä kuukautta rutikuivaa hiekkapölyn täyttämää ilmaa.
Vaikka mainitsinkin nauttivani paikallisesta ruuasta, niin kyllä tämän valtavan lihamäärän jälkeen kaipaan kotimaisia marjoja, salaattia, vihanneksia, jälkiuuniruisleipää ja maitorahkaa. Rasvaton maito ansaitsee ihan oman mainintansa himojeni listalla. Onneksi äiti odottaa kotona mustikkapiirakka valmiina ja eiköhän häneltä maitoakin löydy - rasvattomana.
Toinen toisaalta mukava ja toisaalta rasittava ominaisuus on namibialaisten puheliaisuus. Kesti kauan tottua "How are you?" -small talkiin, mutta nyt puhua pajatan sutjakkaasti niitä näitä ventovieraiden kanssa kaupan kassalla, eikä kysymys "Kuinka voit?" unohdu edes baaritiskillä ennen juomatilausta. Fraasin tärkeydestä kertoo myös, että olen oppinut sen myös afrikaansiksi ja hereroksi ihan vain vahingossa. Silti aika ajoin olen kaivannut oikeutta olla perisuomalaiseen tapaan hiljaisen töykeä ja hymytön. Yllättäen olen ikävöinyt myös rock-musiikkia, mustaa nahkatakkia ja synkistelyä melankolisissa tunnelmissa; ensimmäistä kertaa on ihana palata Suomen syksyyn.
