Kotiin!

Summa summarum ja muita latteuksia

Kolme viikkoa sitten olin täysin valmis kotimatkalle. Yritin jopa aikaistaa lentoja ja siinä sivussa hankin itselleni yli kolmen ja puolen sadan euron puhelinlaskun, South African airlinesin nettisivuilla kun todettiin, että kansainvälisten lentojen muuttaminen on mahdollista vain puhelimitse. Ja yhdellä puhelullahan mikään ei hoitunut - ei tietenkään, olenhan Afrikassa. Kymmenen puhelun jälkeen sain ohjeen hoitaa asian lentokentällä tai lentoyhtiön toimistossa. Lopulta hinnaksi muutokselle olisi tullut rapeat 860 euroa, joten totesin ykskantaan, että pitäkää tunkkinne, ei tule kauppoja. Niinpä olen edelleen täällä jossakin, kevääksi kääntyvää talvea viettämässä. Toki enää vain tämän päivän, sillä huomisaamuna starttaa yli vuorokauden kestävä kotimatka Windhoek - Johannesburg - Munchen - Helsinki. Todellisen lähtöpäivän lähestyessä kotiinpaluuintokin on vaihtunut lähtemisen haikeudeksi. Silti ensimmäistä kertaa tähänastisessa elämässäni palaan matkalta mielelläni.

Näihin neljään kuukauteen on mahtunut kaikenlaista, hyvää ja huonoa, niin kuin elämään yleensäkin missäpäin palloa tahansa. Erityisen kiitollinen olen uusista ystävistä, joihin tulee varmasti pidettyä jatkossakin yhteyttä. Eniten jäänkin kaipaamaan namibialaisten puheliaisuutta, nuotiolla kokattua ruokaa, musiikkia ja tanssia. Myös kokemus pärjäämisestä oman mukavuusalueen ulkopuolella on ollut kasvattava kokemus. Olen lisäksi ollut elämäni parhaimman joogaopettajan tunneilla ja löytänyt joogan ilot ja hyödyt vuosien tauon jälkeen, mistä on varmasti hyötyä jatkossa.

Kotiin paluun kynnyksellä on kuitenkin päällimmäisenä mielessä liuta asioita, joita kaipaan Suomesta. Mahtavinta on tietenkin tavata ystäviä ja sukulaisia pitkän tauon jälkeen, mutta huomaan kaipaavani asioita, joita en ikinä olisi uskonut voivani kaivata. Tärkein näistä on hanasta tuleva HYVÄNMAKUINEN juomakelpoinen vesi. Ensimmäiset puolitoista kuukautta ostin aina veteni kaupasta, mikä sekin on suht pahanmakuista, mutta kyllästyttyäni jatkuvaan roudaamiseen, päädyin juomaan erittäin klooripitoista hanavettä. Ensimmäiset viikot menivät makuun totutellessa, eikä oireita ilmennyt. Kuitenkin jossakin välissä aloin ihmetellä jatkuvaa pahoinvointia - mikä loppui parissa päivässä kun lopetin kraanaveden juonnin. Niinpä vedenkantoralli alkoi uudelleen.

Toinen merkittävä kaipuun kohde on yleinen turvallisuus ja se, ettei kaikkea vähänkin arvokasta varasteta. On upeaa, että Suomessa voi kulkea missä tahansa mihin vuorokauden aikaan tahansa yksin ja pelkäämättä, eikä ihmisiä totta vie ammuta sun vieressä baarissa. Rahoja voi kaikessa rauhassa pitää lompakossa ja lompakkoa käsilaukussa - jopa henkkarit voivat olla mukana. Äypuhelimellakin voi ottaa kuvia julkisella paikalla ilman että joku on välittömästi varastamassa sitä.

Kolmanneksi eniten kaipaan valoa. Siitä en ainakaan olisi etukäteen uskonut olevan puutetta Afrikassa. Pimeän tullessa klo 17-18 aikaan päivä jää hyvin lyhyeksi - etenkin kun pimeällä ulkona liikkuminen on melko kyseenalaista. Säähän liittyen kaipaan myös Suomen kesän vihreyttä, sillä täällä on talvisin niin kuivaa, ettei edes nurmikko kasva enää. Edes sateinen sää ei haittaisi minua hengitettyäni neljä kuukautta rutikuivaa hiekkapölyn täyttämää ilmaa.

Vaikka mainitsinkin nauttivani paikallisesta ruuasta, niin kyllä tämän valtavan lihamäärän jälkeen kaipaan kotimaisia marjoja, salaattia, vihanneksia, jälkiuuniruisleipää ja maitorahkaa. Rasvaton maito ansaitsee ihan oman mainintansa himojeni listalla. Onneksi äiti odottaa kotona mustikkapiirakka valmiina ja eiköhän häneltä maitoakin löydy - rasvattomana.

Toinen toisaalta mukava ja toisaalta rasittava ominaisuus on namibialaisten puheliaisuus. Kesti kauan tottua "How are you?" -small talkiin, mutta nyt puhua pajatan sutjakkaasti niitä näitä ventovieraiden kanssa kaupan kassalla, eikä kysymys "Kuinka voit?" unohdu edes baaritiskillä ennen juomatilausta. Fraasin tärkeydestä kertoo myös, että olen oppinut sen myös afrikaansiksi ja hereroksi ihan vain vahingossa. Silti aika ajoin olen kaivannut oikeutta olla perisuomalaiseen tapaan hiljaisen töykeä ja hymytön. Yllättäen olen ikävöinyt myös rock-musiikkia, mustaa nahkatakkia ja synkistelyä melankolisissa tunnelmissa; ensimmäistä kertaa on ihana palata Suomen syksyyn.

Alkutunnelmia leikkurijaksolta

Viime viikon maanantaina aloitin työharjoitteluni viimeisen osuuden Katuturan sairaalan leikkausosastolla. Minulla ei ole vielä kokemusta vastaavasta työskentelystä Suomessa, joten leikkuri kokonaisuutena oli minulle täysin uusi maailma. Onneksi pääsin leikkuria toiseksi kodikseen kutsuvan ja valinnaisia leikkaussaliharjoitteluita suorittaneen sairaanhoitajaopiskelijan oppiin, muuten olisin ollut vaikeuksissa.

Salivalmistelut eli mitä tehdään aamulla valmiiksi päivää varten

Leikkausosaston hoitajien työpäivä käynnistyy aamuseitsemältä, jolloin aloitetaan leikkaussalien valmistelu: Leikkauspöytä ja apupöydät pyyhitään antiseptisella liuoksella, siivooja käy moppaamassa lattian ja lääkkeitä, ruiskuja ynnä muita tarvikkeita keräillään saataville. Myös hengityskoneen toiminta tarkastetaan, etenkin anestesiakaasuyksikön suhteen on syytä olla tarkkana, sillä kesken päivänkin se on saatettu lainata toiseen saliin vaikkapa vain kahvitauon aikana. Lääkärit ilmaantuvat paikalle yleensä kello kahdeksasta eteenpäin, jolloin salien pitää olla valmiina toimintaan.

Aseptiikka??

Kuluneen kolmen kuukauden aikana toleranssini lialle on kasvanut huomattavasti. Toki leikkuri on myös Katuturan sairaalassa puhtain yksikkö. Esimerkiksi yhtäkään hiirtä en ole siellä nähnyt. Silti jotkin asiat hämmästyttävät edelleen. Etenkin se, ettei naisten WC:ssä ole käsienpesumahdollisuutta (koska hanoista ei tule vettä) tai se, että henkilökunta on selvästi kipeänä töissä, ei mahdu mun ymmärrykseen. Ehkä olen myös vähän katkera kun sain jonkun minun normiflunssaa sitkeämmän taudin riesakseni heti ekalla viikolla, vaikka lotrasin omaa käsidesiäni jatkuvasti.

Päivystystiimin mukana

Useimpina päivinä olemme työskennelleet päivystyssalissa, jossa leikataan kiireelliset potilaat. Suurin potilasryhmä ovat ehdottomasti gynekologiset päivystyspotilaat eli käytännössä yleisimpiä toimenpiteitä ovat kohdun kaavinnat. Abortin laittomuus on omiaan lisäämään kaikenlaisia poppaskonsteja, joiden jälkiä sitten siistitään. Toki myös normaalien keskenmenojen määrä on suuri kulttuurissa, jossa naiset ovat jatkuvasti raskaana.

Vasemman puoleisessa kuvassa olen ollut avustamassa kirurgia palovammapotilaan nekroosikudoksen poistamisessa. Pahaa jälkeä tulee, kun saa epilepsiakohtauksen ja kaatuu nuotioon. Leikaus kesti 3-4 tuntia ja sitä joudutaan vielä jatkamaan myöhemmin.

Elektiivinen rintojen pienennys

Toisinaan päivystyssalissa oli hiljaista, joten lähdimme plastikkakirurgin matkaan. Minulle oli oikeastaan yllätys, että täällä ylipäätään tehdään esimerkiksi juuri rinnankorjausleikkauksia. Tällä kertaa en rohjennut mennä haavalle auttamaan, sillä rinnan pienennys on yllättävän monimutkainen toimenpide rauhastoimintojen säästämisen takia. Seurasin operaatiota anestesiapäädystä ja yritin samalla painaa mieleen ventilaattorin käyttöä.

Paikallispuudutustoimenpiteitä

Päivystyssalin viereinen leikkaussali on varattu pienille paikallispuudutuksessa tehtäville toimenpiteille. Siellä ei normaalisti ole kuin kaksi henkeä töissä kerrallaan: yksi sairaanhoitaja ja leikkaava lääkäri. Hoitajan tehtävänä on valmistella lääkärille steriilille pöydälle tarvittavat instrumentit ennen leikkausta ja leikkauksen aikana hakea lisää jotakin lääkärin toivomia artikkeleita. Eniten paikallispuudutussalissa leikataan rasvapatteja ja pikkukasvaimia, esim. keloideja ja puhkotaan paiseita. Kerran päivän "teemana" oli arpikasvaimet (keloidit) korvanlehdessä, yleensä juuri korvakorun reiän kohdalla. Sen työvuoron jälkeen en enää ihmetellyt, miksi omatkin lävistyskorut ovat olleet jatkuvassa tulehdustilassa tämän matkan aikana.

Instrumentti- vai anestesiapuolelle - siinäpä vasta pulma

Tällä viikolla minulla oli suunnitelmissa valita joko instrumentti- tai anestesiapuoli ja perehtyä siihen paremmin. Kuitenkin jo aiemmin mainitsemani tauti iski viime viikonloppuna, joten sen tien meni tämän viikon harkkatunnit kankkulan kaivoon. No, huomenna sitten uusi yritys. En tosin vieläkään tiedä, kumman puolen valitsisin.

Payday -bileiden kahdet kasvot

Puukkohippa - Namibian kansallislaji

Kuun viimeinen viikonloppu, perjantaiyö 26.6, Katuturan sairaala, dressing room

 Noin kello 1 alkoi tapahtua. Porukkaa tulvi sisään jatkuvana virtana. Aiemminkin oli ollut yksittäisiä potilaita, mutta nyt puukotettuja, kivitettyjä, mukiloituja ja pullolla lyötyjä ihmispoloja kertyi jonoksi asti, vaikka normaalin kahden potilaan sijaan dressing room:ssa paikattiin parhaillaan 4-5 potilasta kerrallaan. Lisäksi yksi tikkauspiste oli vielä vastapäisessä "pediatrisessa nurkkauksessa", jossa virka-ajan ulkopuoliset lapsipotilaat normaalisti hoidetaan. 

Olisin varmaankin kauhistunut tilannetta, jollen olisi kuullut ja osittain jo nähnytkin, miten palkkapäivä villitsee ihmiset. Eräs yli 30 vuotta talossa ollut miessairaanhoitaja totesikin edeltävänä keskiviikkona tappelun olevan urheilua Namibian miehille. Omien havaintojeni mukaan naisten hakkaaminen on lähes yhtä suosittu laji.

Suurin osa tikattavista oli nauttinut niin runsaasti sisäistä puuduketta, että sänkypaikkojen puuttuessa toisen oli pidettävä potilasta pystyssä toisen taiteillessa tikkejä millon mihinkin ruumiin osaan, eniten kuitenkin päänahkaan ja kasvoihin. Toisaalta taas keskiketterät nousukänniläiset oli työn takana saada pysymään aloillaan. Hermo meinasi mennä ja menikin hoitajien vielä päällepäsmäröidessä neulakoon valinnasta lähtien. Kantapään kautta opin, etten enää yritä kuroa päänahan haavaa pikkuneulalla, vaikka itse ylilääkäri sanoisi niin. Kivikova nahka nimittäin suoristuttaa neulan jo parilla pistolla.

Kaikesta huolimatta yöstä selvittiin kunnialla ja klo 6 tikkausjonot oli purettu, joten lähdimme kotiin. Jääkylmän aamun aurinko alkoi hiljalleen nousta taksimatkan aikana. Perillä lämpöä oli +1 ja minulla vain fleece-paita veritahraisen hoitaja-asun päällä. Olin kohmeessa sisuksia myöten, enkä voinut olla miettimättä, miten ihmiset ylipäätään tarkenivat rettelöidä ulkosalla koko yön. Kaipa viina lämmittää.

Ei sovellu päänahan ompeluun.

Going out on payday Saturday

Tanskalaiset opiskelijakollegamme olivat eilen viimeistä päivää täällä, ja sen kunniaksi lähdimme heidän kanssaan ulos syömään. Tytöt saivat suostuteltua minut jättämään suunnittelemani yövuoron väliin ja viettämään illan heidän kanssaan.  Olihan sitä traamaa jo edellisenä yönä nähty kylliksi. Ravintolat olivat täynnä ja ihmiset iloisia, riehakkaitakin. Edes pari päivää sai nauttia elosta ja olosta rahaa säästämättä.

Ravintolareissun jälkeen istuttiin ulkona nuotiolla - ei pihalla muuten olisi tarennutkaan. Hiton talvi. Puolen yön maissa suuntasimme pienellä porukalla kaupungin trendikkäimpään yökerhoon. Tarkkailin ihmisiä: miten näkyi palkkapäivähulinat kyseisellä clubilla, millä mielellä ihmiset olivat, riehuttiinko, tapeltiinko? Havainto oli yllättävä: ei mitenkään eikä mitään noista. Porukalla oli hyvä mieninki, ei verta, ei tappeluita, ei mitään muuta kuin tavallisia ihmisiä viettämässä lauantaiyötä. Ei täälläkään kaikki riehu - ei edes kuun viimeisenä viikonloppuna.

Paluu harjoittelukuvioihin

Loman jälkeen on aina ikävä palata arkeen, sillä rutiineista irrottauduttuani en millään viitsisi haalia niitä takaisin. Tuntuu kuin olisin unohtanut kaiken oleellisen. Kuitenkin parin ekan päivän kärvistelyn jälkeen yleensä helpottaa, ja niin kävi tälläkin kertaa, vaikka koenkin harjoittelun kokonaisuudessaan edelleen hyvin stressaavana.

Pehmeä lasku arkeen kipsaushuoneen kautta

Torstai 11.6.2015

Työharjoitteluviikot olivat edenneet siihen pisteeseen, että oli aika aloittaa ensiavussa. Alkuhäslingin jälkeen saimme esittää toiveita siitä, minne osaan ensiapua meidät sijoitettiin aina päiväksi kerrallaan. Kipsaushuone ei varsinaisesti ole osa ensiapua vaan pikemminkin ortopedistä osastoa, mutta silti ensiapuharkkaa tekevät opiskelijat viettävät siellä tavallisesti muutaman päivän. Niinpä tilaisuuden tarjouduttua lähdin aiemmin kipsejä tehneen opiskelijakollegani mukaan harjoittelemaan itselle aivan uutta juttua. Ensimmäinen päivä kului lähinnä kipsien tekoa katsoessa ja vanhoja kipsejä rälläkän näköisellä kipsileikkurilla poistaessa. Jälleen kerran ongelmaksi muodostui potilaspassin lukemisen vaikeus - määräyksistä kun ei taaskaan ottanut mitään tolkkua. Varsinainen kipsimestarikin viiletti missä milloinkin, joten neuvon kysyminenkään ei helposti onnistunut. Onneksi olin koneessa seurassa, muuten olisi mennyt hermo siihen, ettei vakituinen henkilökunta katsonut aiheelliseksi neuvoa.

Perjantai 12.6.2015

Klo 8.00 olimme sairaalalla valmiina uuteen kipsauspäivään . Toivoin, että saisin itsekin tehtyä ainakin yhden kipsin kokonaan itse ja ilman neuvoja. Pian kuitenkin selvisi, ettei  perjantaisin kipsatakaan vaan ainoastaan maanantaista torstaihin. Niinpä kysyin lupaa tehdä yhden harjoituskipsin harkkakaverin käteen. Lupa heltisi, mutten kehdannut tehdä kovin paksua, jottei olisi tuhlattu kipsinauhaa turhaan. Märkänä kun kipsin irroitteli, niin sain sen kokonaisena kotiin mukaan. Onhan sitä nätimpiäkin nähty, mutta ensimmäinen on aina ensimmäinen:

Mun ensimmäinen kipsi.

Perjantai-iltana lähdimme katsomaan 11-12 -luokkalaisten esittämää "Hit the beat" musiikki-tanssi-runo-taide -produktiota, jonka tarkoituksena oli kerätä rahaa aidsin vastaiseen työhön sekä taiteen keinoilla herätellä ihmisiä puhumaan vaietusta tabu-sairaudesta ja kasvattaa suvaitsevaisuutta. Esitys oli mahtava ja nuoret niin lahjakkaita! Ihan meni kylmät väreet monta kertaa meikäläisen selkää pitkin.

Viikonloppu 13. ja 14.6.2015

Lauantai oli salipäivä ja muuttopäivä. Lähdin paikallisen lääkiksen kuntosalia testaamaan yhdessä suomalaisen lääkäriopiskelijan kanssa. Kyllähän tuntui salitreeni ekaa kertaa kahteen kuukauteen. Hyvä että rinkan jaksoi selkään nostaa illalla muuttoa tehdessä. Onneksi saatiin autokyyti uuteen osoitteeseen, vaikkei matkaa ollut kuin muutama sata metriä. Kummasti tavaramäärä vain on paisunut näiden menneiden kuukausien aikana, vaikken olevinaan juuri mitään ole hankkinut. Vaiva kuitenkin kannatti nähdä, sillä nyt on kahden hengen huone ja huonekohtainen kylppäri sekä yhteinen olohuone ja keittiö vain kolmen hengen kesken. Aiemmin meitä sentään oli neljä samassa huoneessa, ei olohuonetta eikä omaa keittiötä ja wc/suihku piti jakaa kuuden ihmisen kesken.

Sunnuntai kuluikin sitten taloksi asettauduttaessa.

Maanantai 15.6.2015

Perjantain epäonnistuneen kipauspäivän takia päätimme mennä vielä maanantaina kipsihommiin. Viikonlopun jälkeen oli paljon potilaita ja minäkin sain aikaan ihan kelvollisia tekeleitä. Työ muistutti melko paljon joitakin menneiden kuvaamataidon tuntien paperimassaveistoksia, paitsi että nyt kanaverkon tilalla oli luuta, lihaa ja nahkaa. Työvuoron jälkeen olin naamasta varpaisiin kipsissä:

Maanantai-iltana lähdin testaamaan läheisen joogapaikan classic yoga -tuntia. Sain huomata, että minusta on tullut todellinen kanki-Kaikkos kakkonen tämän reissun aikana. Toisaalta se ominaisuus on ehkä korjattavissa juuri joogan avulla.

Aloitus dressing room:ssa

Tiistai 16.6.2015

Ensimmäinen päivä varsinaisen ensiavun puolella. Halusimme sijoittua dressing room:iin, sillä siellä pääsee antamaan injektioita, ottamaan verinäytteitä sekä ompelemaan ja sitomaan haavoja. Hommaa riitti ja pääsin ompelemaan elämäni ensimmäiset tikitkin. Tikkaus oli kyllä hankalaa näin alkuun, etenkin kuin kyseessä oli melko pieni haava, joka piti ommella vielä pienemmällä neulalla. Tummien ihmisten iho on kaiken lisäksi vielä todella paljon kovempaa kuin vaaleiden eli voimaa sai käyttää ompeluhommissa ihan olan takaa.

Keskiviikko 17.6.2015

Edellisestä yötyöstäni on jäänyt jäljelle syvä viha aamuja kohtaan. Niinpä aamuvuoro vaihtui jälleen yövuoroksi sängyn vetovoiman osoittauduttua voittamattomaksi herätyskellon soidessa. 

Päiväaika kului suomalaista ruokaa kokkaillessa, sillä olimme kutsuneet paikallisia tyttöjä syömään alkuillasta. Hyvin upposi lihamakaronilaatikko, pannukakut ja mansikkahillo.

Aloitimme yövuoron klo 21. Alkuvuorosta potilaita riitti dressing room:ssa hyvin, sillä täällä tuntuu olevan yleisenä tapana tulla illalla tai alkuyöstä hoitamaan sairaala-asioita, kun päivällä ei viitsitä jonottaa. Klo 3 mennessä kaikki potilaat oli kuitenkin hoidettu, eikä uusia saapunut sisään. Hoitajat vetäytyivät kuka minnekin nukkumaan ja merkittävin ääni koko osastolla oli tasainen kuorsaus. Klo 5 luovutimme valvomasta toimettomina ja hurautimme taksilla kotiin.

Torstai 18.6.2015

Keskiviikon yövuoron jälkeen heräsin ajoissa asuintovereiden ääniin. Päätin hyödyntää valveillaolon ja lähdin joogatunnille. Olihan jälleen rentouttavaa.

Toiseen yövuoroon lähtiessä nukkumattomuus alkoi vähän vaivata, mutta väsymys unohtui tositoimiin päästessä. Torstai on täällä keskiviikkoa pahempi juhlintapäivä ja se korreloi selvästi ensiavun potilasmääriin. Pullolla lyötyjä vekkejä tuli tikattavaksi useita. Myös miestensä pahoinpitelemät naiset ja ryöstön tai ryöstöyrityksen uhrit olivat edustettuina.

Namibialainen juhannus

Perjantai 19.6.2015

Yövuoroista toivuttua oli lähdettävä kiireesti hommaamaan jotakin grillattavaa, sillä olimme luvanneet toisille suomalaisille istuvamme iltaa meidän luona ruuan merkeissä. Lisäksi olimme varanneet saunan klo 17, josta kyllä kaikki myöhästytyimme, sillä taksikuskit eivät löytäneet paikkaa. Lopulta päästiin perille peukalokyydillä. Sauna toi kuitenkin juhannuksen tuntua, vaikka ilta oli pimeä ja kylmä kuten täällä aina tähän aikaan vuodesta, onhan talvi. Kylmyyden takia grillaaminenkin jäi ja sen sijaan paistettoimme pihvit pannulla ja makkarat uunissa. Hyvää oli silti.

Juhannuskukat.

Lauantai 20.6.2015

Juhannuspäivän alkupuoli kului kuntoilun ja auringonoton merkeissä. Iltapäivästä tytöt halusivat lähteä keskustaan ravintolareissulle, mutta olimme jo seitsemän kahdeksan aikaan takaisin, sillä aamulla neljältä odotti lähtö eläintenkatselureissulle. Silti ulkotakan ääressä ilta venähti ja omalta osalta unet jäivät noin tunnin mittaisiksi.

Sunnuntai 21.6.2015

Klo 4 minibussiin ahtautui kohtuullisen unista porukkaa. Matka eläinfarmille kesti 2-3 tuntia. Oli hienoa nähdä villieläimiä niin läheltä, mutta toisaalta tuli hiukan huono olo siitä, etteivät ne voi toteuttaa luonnollista käyttäytymistään mm. saalistamisen ja lisääntymisen osalta. Alla muutamia otoksia reissulta:

Magnusteja.

Eläinten hautausmaa.

Kesy "bambi".

Kirahvin luuranko.

                                                                            

Leopardi on kaunein kissa.

Leopardilla oli lihakimpale puussa

Ruuan odotus.

Gepardi on hoikka kuin mikä.

Gepardien syöttöpaikka.

Minä olen hirmuinen strutsi - kunnon turjake.

Matkakertomuksia

Windhoek - Orange river - Windhoek - Livingstone - Tsumeb - Etosha - Windhoek

Pari edellistä viikkoa ovat kuluneet matkustelun merkeissä, eikä blogin kirjoittaminen reissun päällä onnistunut, joten nyt kokoan tänne lomakuvia ja jotakin mainitsemisen arvoista matkoista.

Melontaretki Orange-joella

"Toisen epäonni on toisen onni" -sanonnan paikkaansapitävyys tuli jälleen todistettua: pääsinhän sairastapauksen vuoksi mukaan melontaretkelle Orange -joelle Namibian ja Etelä-Afrikan rajalle. Lähdin reissuun päivän varoitusajalla - onneksi pojat olivat huolehtineet vuokra-auton, teltat, makuupussit jne. valmiiksi, joten minun ei tarvinnut kuin hypätä takapenkille. Ajokorttikin oli näppärää "unohtaa" kotiin, jottei kuskivuoro vahingossakaan osunut omalle kohdalle. Niinpä minulla oli 8h automatka hyvää uniaikaa.

30.5.2015 lauantai

Aamukuudelta startattiin Windhoekista. Alkumatkasta oli hienoa katsella maisemia, sillä en aiemmin ollut juurikaan käynyt Windhoekin ulkopuolella. Sain kyllä huomata, että pääkaupungin jäätyä taakse muut kaupungit ja etenkin kylät olivat todella alkeellisen näköisiä: muutama kunnollinen rakennus ja kaikki loput aaltopelti- tai savimajoja.

Kahdeksan tunnin ajomatkan aikana jouduimme pysähtymään useamman kerran tankkaamaan laina-automme osoittauduttua varsinaiseksi bensajuopoksi. Onneksi polttoaineen hinta on täällä kotimaata edullisempi, muuten 12l/100km olisi tuottanut vieläkin isomman loven lompakkoon.

Näkymä joelle leiripaikalta.

Ennen ja jälkeen melonnan yövyimme Amanzi river camp:in leirintäalueella aivan joen rannalla. Sama firma järjesti myös oppaan ja kanootit. Saavaimme perille iltapäivällä, joten ehdimme ihailla maisemia ennen auringonlaskua.

Rinkallakin oma sänky. :D

Olimme liian laiskoja pystyttääksemme teltan, joten päätimme nukkua taivasalla. Sadekin kun on harvinainen uhka talvikaudella. Minä otin hyötykäyttöön molemmat vapaaksi jääneet retkisängyt, sillä pojat nukkuivat riippumatoissa.

Kanootit aamua odottamassa.

"Telttapaikan" tulisija ja vesipiste.

Pimeän tultua söimme illallista leirintäalueen päärakennuksella. Amanzin etelä-afrikkalainen omistaja paisteli meille siellä grillilihaa nuotiolla ja kertoili samalla mielenkiintoisia matkusteluvinkkejä. Loppuillasta teimme vielä omat tulet kuvan notskipaikalle.

31.5.2015 sunnuntai

Heräsimme koko porukka kukonlaulun aikaan umpijäässä. Ensimmäinen taivasalla vietetty yö yllätti kylmyydellään pahemman kerran. Vielä kylmempi tuli kun oli luovuttava lämpimistä vaatteista, vaihdettava vettä pelkäämätö uikkari-shortsi -osasto päälle ja pakattava kaikki muut tavarat jätesäkkeihin ja melontatynnyreihin, jotka sitten köytettiin kanoottiin.

Minä sain melontaparin, mutta opas ja kaikkein kovakuntoisin meidän kolmen hengen sakista meloivat yksin. Matka taittui leppoisasti maisemia ihastellessa, eikä kylmyyskään päiväsaikaan vaivannut. Olin jo seitsemän viimevuoden aikana unohtanut, miten ihana harrastus melonta on. Olin nimittäin melonut edellisen kerran rippileirillä.

Melottava matka oli jaettu kolmeksi 21 kilometrin päiväosuudeksi ja noin puolivälissä päivän taivalta pidimme tauon, jolloin opas kokkasi meille lounasta. On todettava, että yllätyin täysin siitä, miten hyvät ruuat saimme reissun aikana.

Oli mukavaa, että päivittäinen melontaosuus oli tarpeeksi lyhyt ehtiäksemme iltapäivisin kuljeskelemaan leirin pystyttämisen jälkeen lähiluonnossa. Pimeä kun tulee ja klo 17-18. 

Ensimmäisenä melontapäivänä kiipesimme kivikkoiselle vuorelle, jonka rinteiltä oli todella hyvät näkymät joelle.

Näkymä joelle ensimmäisen telttapaikan takavuorelta.

Pimeän tullessa opas kokkaili meille herkullista kanaa nuotiolla. Lämmittelimme tulen ääressä, sillä oli jälleen uskomattoman kylmä. Etenkin tuuli oli jäätävä. Minulla ei ollut edes takkia, sillä en ollut ehtinyt käydä ostamassa sellaista ennen retkelle lähtöä. Niinpä kääriydyin teltan sadesuojaan ja nautin sisäistä lämmikettä. Onneksi sain yhden lainatakinkin.

1.6.2015 maanantai

Päivän melontaosuudella oli melko paljon koskia. Koskenlasku on hauskaa hommaa, sillä siinä joutuu miettimään ja keskittymään sekä tekemään lujasti töitä pitääkseen kanootin hallinnassa ja poissa kivikoista. Pieni jännityshän on aina hyvästä. Myös kaverin uppoava kanootti ja virran mukana kelluva kylmäboksi ja teltta oli hupaisa näky. Onneksi kaverille ei käynyt mitenkään ja tavaratkin löytyivät rannoilta paria vesikanisteria lukuunottamatta. Tulipahan käytyä puolilaittomasti Etelä-Afrikan puolellakin haaksirikkoutunutta autettaessa.

Toisen illan telttapaikka.

Rantahiekka smile.

Maanantai-iltana pystytimme leirin lähelle entistä timanttikaivosta. Paikka oli kuulema suljettu 2000-luvun alkupuolella ja kaikki työkalut ja koneet oli jätetty ruostumaan niille sijoilleen. Löysin myös varastorakennuksen, jota olisi voinut tarvittaessa käyttää yösijana, se kun ei ollut tavaraa täynnä ja kattokin oli ehjä. Teltta oli kuitenkin jo kasattu..

Vanha timanttikaivos.

Timattikaivosten takana kohoavien vuorten rinteille kiipeilimme katsomaan auringonlaskua. Kannatti mennä vaikka sain ahterini kipeäksi kaatumalla terävään kivikkoon, vieläpä ylöspäin kiivetessä. Sain taas nauraa omalle kömpelyydelle.

Auringonlasku pilvisellä säällä.

En ole niin eräjormahifistelijä, että mulla olisi vedenkestävä rannekello. Tuolta näytti mun halpiskapistus parin päivän melonnan jälkeen. Onneksi sittemmin vesi kuivui pois ja kello käy yhä.

Kävelyltä palattuamme nuotiossa folion sisällä kypsennetty lammaspaisti odotti meitä leirissä. Muutoinkin istuimme iltaa myöhään saakka tulen ääressä. Pelasimme myös kotimaista kansallislajia, pesäpalloa, appelsiini & lapio versiona. Tulipahan lähimetsikön apinat ruokittua samalla.

Paikallisilla tuntuu olevan tapana polttaa nuotiossa isoja puita keskeltä ja palamisen myötä vain
työntää niitä eteenpäin - aikas kätevää.

Nyt ei ollut niin kylmä ilta.

2.6.2015 tiistai

Yön aikana oli sattunut harvinaislaatuinen sääilmiö eli satanut vettä. Kävi vähän sääliksi aina taivasalla nukkuvaa matkaopastamme. Ei varmaan kauheasti saanut unta litimärkänä. Meidän lainateltta todistettiin vedenpitäväksi, mutta tietenkin olin jättänyt ainoat umpinaiset kenkäni ulos. Loppu reissu oli siis kärvisteltävä sandaaleissa.

Kuva keulapaikalta.

En uskaltanut ottaa kovin montaa kuvaa kanootista käsin, sillä pelkäsin pudottavani puhelimen jokeen. Kerran olen jo joutunut ostamaan uuden luurin näiden kahden menneen Namibia-kuukauden aikana, enkä halua tehdä sitä toistamiseen. 

Kolmantena melontapäivänä ei ollut juurikaan virtapaikkoja, joten uskaltauduin ottamaan nämä pari kuvaa.

Vuori Etelä-Afrikan puolella.

Pari vikaa tuntia meloin yksin. Se kävi jo työstä, etenkin kovassa vastatuulessa. Lounaspaikka oli aivan reitin päätepisteen vieressä. Oli niin lämmin, että tuli käytyä uimassakin. Bikinikuvat sensuroitu.

Viimeinen lounaspaikka joen varrella.

Maalissa kiskottiin kanootit maihin ja meitä tultiin hakemaan perävaunullisella lava-autolla. Niinpä sitten mentiin kirjaimellisesti tukka putkella auton lavalla kohti Amanzi river camp:ia. Vauhtia oli ainakin 100km/h. Jätin pelastusliivin päälle lämmikkeeksi.

Oli mahtava päästä kuumaan suihkuun kaiken sen palelun jälkeen, eikä enää leirintäalueellakaan nukuttu ilman telttaa, sillä vettä alkoi sataa jo hyvissä ajoin alkuillasta.

3.6.2015 keskiviikko

Fish river canyon.

Varhain aamulla lähdimme ajamaan takaisin kohti Windhoekia. Matkalla poikkesimme katsomaan kuuluisaa kanjonia. Kiva oli sekin nähdä, mutta itse pidin enemmän jokimaiseman vehreydestä.

Tuulitukkaselfie.

Paluumatka Windhoekiin sujui omalta osaltani menomatkan tavoin lähinnä untenmailla. Onneksi pojat aina herättivät kun oli jokin elukka näköpiirissä. Strutsi oli mun ehdoton suosikki. Niiden juoksentelusta savannilla tuli ihan mieleen Maantiekiitäjä ja Kelju K kojootti -animaatio.

Livingstone & Victorian putoukset

4.6.2015 torstai

Reissujen välipäivän tehtävänä oli hankkia lisää lämpimiä vaatteita tulevaa matkaa varten. Olin aivan järkyttynyt siitä, miten kylmä täällä voi iltaisin ja öisin olla - olenhan sentään Afrikassa. Niinpä ostin tuulitakin ja -housut, pipon ja fleecepaidan.

5.6.2015 perjantai

Klo 13 kieppeillä bussimme starttasi kohti Victorian putouksia. Edessä oli 20 tuntia istumista pienessä tilassa ja uskonnollisia videoita, joita näytettiin non-stoppina bussin telkkareista. Välillä katselin maisemia ja välillä nukuin. Pari kertaa matkan aikana oli tauko, jolloin pääsi jaloittelemaan ja ostamaan syötävää.

6.6.2015 lauantai

Zambian rajalla kaikkien oli noustava bussista ja käytävä hakemassa leimat passiin. Voi sitä jonottamisen määrää. Myös raja oli ylitettävä kävellen. Tavarat sentään kulkivat bussissa. Zambian puolella oli ensin käytävä mittauttamassa lämpö "ebola-pisteessä" ja sitten jälleen haettava leima passiin. Myös 50 USD oli maksettava jostakin hyvästä.

 Rajan ylityksen jälkeen matkaa oli vielä tunti pari Livingstoneen, josta olimme varanneet majoituksen Jollyboys backpackers:iltä. Onneksi bussiasema oli kävelymatkan päässä hostellista.

Jollyboys osoittautui varsin miellyttäväksi paikaksi. Ihan harmitti, että meillä oli aikaa yöpyä vain yksi yö siellä. Alla kuvia hostellin yhteisistä tiloista:

Kunnon aurinkovuoteet.

Pihapöytiä puiden katveessa.

Sohvaryhmä by Jollyboys.

Harmittaa, ettei ollut aikaa pulahtaa näin houkuttelevan näköisessä uima-altaassa.

Olin jo ennakkoon päättänyt, että haluan hypätä benji-hypyn Victorian putouksilla. Kuulin Jollyboys:in henkilökunnalta, että viimeistään klo 14 olisi oltava hyppyvalmiudessa sillalla, mikäli mieli loikata. Tuli hiukan kiire, mutta pistettyäni juoksuksi olin juuri täsmällisesti perillä. Äkkiä vain allekirjoitus paperiin ja menoksi. Hauska kokemus kerrassaan vaikka hiukkasen sattuikin sääriin roikkua koko painolla kinttujen varassa. Harmillista, ettei minun vanha ja raihnainen tietokoneeni kykene enää CD-tä lukemaan. Olisi ollut videokin hypystä.

Hyppyhommien jälkeen menimme katsomaan varsinaisia putouksia. Vaikka kuiva kausi oli jo alkanut, riitti vettä vielä hyvin:

Vettä satoi ikäänkuin alhaalta ylöspäin ja olimme kaikki lopulta ihan läpimärkiä. Onneksi oli neuvottu laittamaan passit ja puhelimet muovipussiin suojaan.

Illalla lähdimme syömään ravintolaan, jossa sai tilattua afrikkalaisia perinneruokia sekä erikoisuuksia. Itse päädyin krokotiilivartaaseen hapanimeläkastikkeessa. Olen näiden kuukausien aikan vallan ihastunut krokotiilin makuun.
Osa porukasta jatkoi iltaa Zambian yössä, mutta mielestäni oli mukavampaa ojentautua pitkäkseen ahtaassa bussissa vietetyn yön jälkeen ja nukkua kerrankin kunnolla. Tarpeeksi lämminkin hostellissa oli.

7.6.2015 sunnuntai

Aamulla klo 9 koitti jälleen bussissa istumisen aika ja matka kohti Etoshan luonnonpuistoa alkoi. Olimme tunnin liian aikaisessa sillä lipuissa oleva aika olikin Namibian aikaa.. Kyllä taas ketutti, kun hirveällä kiireellä piti tehdä lähtö ja sitten joutuikin odottamaan tunnin.

Siitä huolimatta hyvällä reissufiiliksellä eteenpäin:

Taas mennään!

Namibian rajalla kaikki komennettiin taas bussista ulos. Jotenkin tällä kerralla jonottaminen rajan molemmin puolin kaiken maailman leimojen ja ebolatestien tiskeillä ei jaksanut enää edes ärsyttää. 

Päivän bussimatkan pituus oli n. 14 tuntia. Jäimme 00:30 pois Tsumeb-nimisessä kaupungissa, josta safarikuskimme tuli hakemaan meitä. Ajoimme Etoshan laitamille ja jäimme tienposkeen yöksi. Osa nukkui autossa, osa taivasalla. Itse valitsin raikkaan mutta kylmän ulkoilman. Tosin klo 3 aamuyöllä väsymys oli mennyt jo ohi, joten nukkumisen sijasta katselin tähtiä ja kuuntelin leijonaa sekä tovereiden kuorsausta. Saatoin torkahtaa tunniksi.

8.6.2015 maanantai

N. klo 6 aamulla jatkui matka Etoshaan. Oli oltava ajoissa liikkeellä, jos halusi nähdä eläimiä. Ja niitähän me totta vie näimme. Kirahveja ja seeproja oli tosi paljon paikkapaikoin sekä tietenkin eri antilooppilajeja. En koskaan oppinut muistamaan mitkä antiloopeista ovat mitäkin. Näimme myös sarvikuonon ja norsuja sekä harvinaiset leijonat ja leopardin.

Bambin sukulaisia.

 

Alla olevan kuvan leijonaa alkoi kiinnostaa vähän turhan paljon meikäläisen ikkunasta ulos tunkemani yläkroppa. Siinä kohtaa kun kisu kyyristyi hyökkäysvalmiuteen, vetäydyin sisälle autoon.

Iltapäivällä leiriydyimme viihtyiselle leirintäalueelle. Pimeän tultua piiloistaan esiintulleet haisunäädätkään eivät pilanneet tunnelmaa. Olisipa ollut oiva pila laittaa jonkun teltta täyteen skunkkeja.

Leirintäalueen lähellä oli "eläinteatteri", eräänlainen katsomo, josta saattoi seurata läheisen juomapaikan tapahtumia. Alla olevassa kuvassa norsu on tullut iltahämärässä juomaan.

Auringonlaskun jälkeen spottivalot alkoivat valaista juomapaikkaa. Valo oli kuitenkin niin himmeä, ettei minun puhelimella saanut enää kelvollisia kuvia. Kaksi sarvikuonoa viihtyivät pitkän aikaa vesilammikolla. Harmi, että väsytti niin kovin, etten jaksanut kovin kauaa istua eläinteatterissa ja niinpä hyeenat jäivät näkemättä. Olisi niiden hervoton käkätys ollut kieltämättä hauska kuulla.

9.6.2015 tiistai

Ennen kotimatkan aloittamista lähdimme vielä etsimään gepardia ja norsuja. Meillä kävikin todella hyvä tuuri, kun löysimme norsujen täyttämän juomapaikan sekä näimme gepardin juoksevan saaliin perässä. Oikeastaan eläinten löytyminen oli kokeneen oppaamme ansiota, sillä hänellä on vuosien kokemus siitä, missä mitkäkin eläinlajit liikkuvat.

Otteita yövuorosta teholla ja menneen viikonlopun touhuista

Yötä työtä

Viime torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen aikaan kaikkien tehon hoitajien ollessa untenmailla (kyllä, luit oikein, hoitajat todella nukkuvat työaikana..), nuokuin hereillä ja kirjoitin listaa vuoron tapahtumista, jotta pysyisin itse valveilla ja toisaalta helpottaakseni tätä hetkeä, johon on kulunut jo luvatoman pitkä aika, ja jolloin olisi suotavaa saada kasaan muutakin kuin pari hassua aivopierua. Toisaalta näin 14 ja puolen unitunnin, sekä yövuoroon vaihtuneen aamuvukin jälkeen saattaa olla paremmat mahdollisuudet kirjoittaa tehoyöstä kuin viime perjantaina umpiväsyneenä ja viikonlopun vietto mielessä.

Alkuillan tunnelmia: kolmekymppisiltä Katuturaan

Yritin parhaani mukaan valmistautua 12 tunnin yövuorokoitokseen lepäämällä koko päivän aurinkotuolissa. Nukkuminen jäi yrityksen asteelle, sillä en saanut unta, mutta aurinkoihottuman kylläkin. Voisi kai siis kysyä, miten meni näin niinkuin omasta mielestä? :D 

Torstaina oli myös opiskelijakollegani kolmekymppiset, joita vietettiin alkuillasta grillailun merkeissä. Toiset jäivät jatkamaan kemuja, kun lähdin  puoli seitsemän aikaan pyydystämään taksia vatsa täynnä grillipihviä. Sain huomata, ettei enää ilta-aikaan takseja kuljekaan jatkuvana virtana. Niinpä miltei myöhästyin.

Tehoyön kulku

Alkuillasta lähtien sain huomata, ettei teholla yövuoro eroa juurikaan päivävuorosta. Ainoastaan henkilökuntaa on öisin vähemmän, eikä potilaita ole jaettu hoitajien kesken niin selvästi kuin päivävuorossa, mikä johti sekaannuksiin kun ei ollut varmuutta, oliko joku jo hoitanut jonkin potilaan vai ei. Tuntui hassulta, että kaiken yleisen sekamelskan keskellä joistain asioista oltiin todella tarkkoja. Esimerkiksi kaikkien potilaiden verensokeri oli mitattava kolme kertaa yövuorossa kellonaikoina 20, 24 ja 4, virtsa testattava klo 20 ja klo 4 sekä liikkumaan kykenemättömät potilaat käännettävä klo 22 ja 2. Tai siis näihin kellonaikoihin toimenpiteet oli kirjattava riippumatta todellisesta suoritusajasta. Tapahtui myös toisinaan niin, että hoitaja keksi päästään verenpaineet, pulssit ja kumppanit seuraaville parille tunnille ja paineli itse nukkumaan - tarkkailuhan oli suoritettu.

Ampiaisia ja uusia potilaita

Kesken yön eräs potilaista valitti, että jostakin vetää kamalasti. Ei ihme, sillä yöt ovat täällä jo todella kylmiä ja suoraan potilaan yläpuolella oli katonrajassa avonainen ikkuna, josta yötuuli puhalsi sisään. Niinpä sitten hoitajien paheksuvista katseista huolimatta kiipesin sulkemaan sen. Samalla päästin päiviltä sisään pyrkivän ampiaisen. Sen kohtaloksi tuli kuolla sahautumalla ringerin suojapussin reunaan. Ylipäätään on mielestäni erittäin kyseenalaista, että teholle pääsee siite- ja katupölyllä sekä hyönteisillä kyllästettyä ilmaa. Ampiaisetkin kun ovat erittäin ärhäköitä täällä: minuakin tuikkasi pari viikkoa sitten sormeen, vaikka olin ihan paikallani. Se tapahtui kylläkin sairaalan pihalla, mutta silti..

Yövuoron aikana teholle saapui kaksi uutta potilasta: kolmikymppinen nainen diabeettisessä ketoasidoosissa sekä 17-vuotias tyttö keskenmenon ja keisarinleikkauksen jälkeiseen tarkkailuun ja veritiputukseen. Kesti varmaan pari tuntia ja vaati parisenkymmentä kanyyliä ennen kuin punasolujen tiputus saatiin käyntiin, sillä kelvollisia laskimoita ei ollut löytyäkseen.

Sehän oli hiiri

Klo 6 aamulla viimeisetkin nukkujat nousivat ylös ja aloitettiin potilaiden pesu. Voi sitä rätillä hankaamisen ja kovakouraisuuden määrää. Hiirikin vilisti sänkyrivin ali, mutta siinä vaiheessa jo 11h kestäneen työyön jälkeen en edes viitsinyt mainita elukasta työparilleni. Kai nekin kuuluvat osastojen normimiehitykseen. Onneksi pian pääsi kotiin.

Perjantain kulttuuri-ilta

Toiset enemmän elokuvateollisuudesta perillä olevat opiskelijakaverini olivat menossa katsomaan Namibian kuuluisassa saksalaisessa rannikkokaupungissa, Swakopmundissa, kuvattua Mad Maxia. En erikoisemmin välitä toimintapätkistä, mutta olihan se paikallisia maisemia mentävä katsomaan, etenkin kun n. kaksi viikkoa sitten päädyimme vahingossa kuokkavieraiksi kyseisen elokuvan puvustus-, lavastus- yms. henkilöstön bileisiin. 

Daan Viljoen

Lauantaiaamuna lähdimme n. 30 kilometrin päähän 9km luontopolulle. Toivoimme näkevämme villieläimiä, mutta saldo jäi melkoisen kehnoksi. Seeproja näimme todella kaukaa, eikä villisiatkaan kovin lähellä olleet, kuten alla voi havaita. Kameralla olisi toki voinut saada kännykkää tasokkaampia otoksia..

Daan viljoen vastaanottotönö.

Yllä perusmaisemaa ja alla reissukamut jyrkänteellä.

Olisikohan edesmennyt seepra?

Kaksi villisikaa keskellä..

Automatkalla kämpille näimme vielä pusikossa ruokailevat gnuut.