Otteita yövuorosta teholla ja menneen viikonlopun touhuista

Yötä työtä

Viime torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen aikaan kaikkien tehon hoitajien ollessa untenmailla (kyllä, luit oikein, hoitajat todella nukkuvat työaikana..), nuokuin hereillä ja kirjoitin listaa vuoron tapahtumista, jotta pysyisin itse valveilla ja toisaalta helpottaakseni tätä hetkeä, johon on kulunut jo luvatoman pitkä aika, ja jolloin olisi suotavaa saada kasaan muutakin kuin pari hassua aivopierua. Toisaalta näin 14 ja puolen unitunnin, sekä yövuoroon vaihtuneen aamuvukin jälkeen saattaa olla paremmat mahdollisuudet kirjoittaa tehoyöstä kuin viime perjantaina umpiväsyneenä ja viikonlopun vietto mielessä.

Alkuillan tunnelmia: kolmekymppisiltä Katuturaan

Yritin parhaani mukaan valmistautua 12 tunnin yövuorokoitokseen lepäämällä koko päivän aurinkotuolissa. Nukkuminen jäi yrityksen asteelle, sillä en saanut unta, mutta aurinkoihottuman kylläkin. Voisi kai siis kysyä, miten meni näin niinkuin omasta mielestä? :D 

Torstaina oli myös opiskelijakollegani kolmekymppiset, joita vietettiin alkuillasta grillailun merkeissä. Toiset jäivät jatkamaan kemuja, kun lähdin  puoli seitsemän aikaan pyydystämään taksia vatsa täynnä grillipihviä. Sain huomata, ettei enää ilta-aikaan takseja kuljekaan jatkuvana virtana. Niinpä miltei myöhästyin.

Tehoyön kulku

Alkuillasta lähtien sain huomata, ettei teholla yövuoro eroa juurikaan päivävuorosta. Ainoastaan henkilökuntaa on öisin vähemmän, eikä potilaita ole jaettu hoitajien kesken niin selvästi kuin päivävuorossa, mikä johti sekaannuksiin kun ei ollut varmuutta, oliko joku jo hoitanut jonkin potilaan vai ei. Tuntui hassulta, että kaiken yleisen sekamelskan keskellä joistain asioista oltiin todella tarkkoja. Esimerkiksi kaikkien potilaiden verensokeri oli mitattava kolme kertaa yövuorossa kellonaikoina 20, 24 ja 4, virtsa testattava klo 20 ja klo 4 sekä liikkumaan kykenemättömät potilaat käännettävä klo 22 ja 2. Tai siis näihin kellonaikoihin toimenpiteet oli kirjattava riippumatta todellisesta suoritusajasta. Tapahtui myös toisinaan niin, että hoitaja keksi päästään verenpaineet, pulssit ja kumppanit seuraaville parille tunnille ja paineli itse nukkumaan - tarkkailuhan oli suoritettu.

Ampiaisia ja uusia potilaita

Kesken yön eräs potilaista valitti, että jostakin vetää kamalasti. Ei ihme, sillä yöt ovat täällä jo todella kylmiä ja suoraan potilaan yläpuolella oli katonrajassa avonainen ikkuna, josta yötuuli puhalsi sisään. Niinpä sitten hoitajien paheksuvista katseista huolimatta kiipesin sulkemaan sen. Samalla päästin päiviltä sisään pyrkivän ampiaisen. Sen kohtaloksi tuli kuolla sahautumalla ringerin suojapussin reunaan. Ylipäätään on mielestäni erittäin kyseenalaista, että teholle pääsee siite- ja katupölyllä sekä hyönteisillä kyllästettyä ilmaa. Ampiaisetkin kun ovat erittäin ärhäköitä täällä: minuakin tuikkasi pari viikkoa sitten sormeen, vaikka olin ihan paikallani. Se tapahtui kylläkin sairaalan pihalla, mutta silti..

Yövuoron aikana teholle saapui kaksi uutta potilasta: kolmikymppinen nainen diabeettisessä ketoasidoosissa sekä 17-vuotias tyttö keskenmenon ja keisarinleikkauksen jälkeiseen tarkkailuun ja veritiputukseen. Kesti varmaan pari tuntia ja vaati parisenkymmentä kanyyliä ennen kuin punasolujen tiputus saatiin käyntiin, sillä kelvollisia laskimoita ei ollut löytyäkseen.

Sehän oli hiiri

Klo 6 aamulla viimeisetkin nukkujat nousivat ylös ja aloitettiin potilaiden pesu. Voi sitä rätillä hankaamisen ja kovakouraisuuden määrää. Hiirikin vilisti sänkyrivin ali, mutta siinä vaiheessa jo 11h kestäneen työyön jälkeen en edes viitsinyt mainita elukasta työparilleni. Kai nekin kuuluvat osastojen normimiehitykseen. Onneksi pian pääsi kotiin.

Perjantain kulttuuri-ilta

Toiset enemmän elokuvateollisuudesta perillä olevat opiskelijakaverini olivat menossa katsomaan Namibian kuuluisassa saksalaisessa rannikkokaupungissa, Swakopmundissa, kuvattua Mad Maxia. En erikoisemmin välitä toimintapätkistä, mutta olihan se paikallisia maisemia mentävä katsomaan, etenkin kun n. kaksi viikkoa sitten päädyimme vahingossa kuokkavieraiksi kyseisen elokuvan puvustus-, lavastus- yms. henkilöstön bileisiin. 

Daan Viljoen

Lauantaiaamuna lähdimme n. 30 kilometrin päähän 9km luontopolulle. Toivoimme näkevämme villieläimiä, mutta saldo jäi melkoisen kehnoksi. Seeproja näimme todella kaukaa, eikä villisiatkaan kovin lähellä olleet, kuten alla voi havaita. Kameralla olisi toki voinut saada kännykkää tasokkaampia otoksia..

Daan viljoen vastaanottotönö.

Yllä perusmaisemaa ja alla reissukamut jyrkänteellä.

Olisikohan edesmennyt seepra?

Kaksi villisikaa keskellä..

Automatkalla kämpille näimme vielä pusikossa ruokailevat gnuut. 

Verta ja hikeä - muttei kyyneleitä

Aloitus synnärillä

Tänään koitti koko työharjoittelun odotetuin hetki: synnytyssaliharjoittelu starttasi. Täytyy kylläkin todeta, että olihan melkoisen shokeeraava aamu. Meitä uusia opiskelijoita ei huomioitu juuri mitenkään, eikä kukaan selostanut synnytysosaston toimintaperiaatetta. Näiden viikkojen jälkeen sellaisesta käytöksestä ei osannut kuin ärsyyntyä. Toivottavasti onnistuin peittämään sen. Pian periaatteet - tai pikemminkin periaatteettomuudet - kuitenkin  selvisivät: "ota koppi jos ennätät"sopisi hyvin osaston sloganiksi.

Aamu alkoi raporttikierroksella, jonka aikana yöhoitaja kierrätti päivävuoroon tulleet synnytyksen käynnistymistä odottavien äitien huoneissa. Raportin keskeisin sisältö oli, kuinka auki kunkin äidin kohdunsuu oli. Samalla äitejä läksytettiin ponnistamasta liian varhaisessa vaiheessa. Tämän jälkeen vanhempi hoitaja keräsi opiskelijat aamurukoushetkeen, sillä hän sanoi meidän tarvitsevan siunausta selvitäksemme päivästä. Niinpä me kuuliaisesti seisoimme piirissä käsi kädessä vakaumuksellisen sisaren johtaessa toimitusta.

Jokaiselle opiskelijalle määrättiin yksi tai kaksi huonetta, joissa jokaisessa oli useimmiten kaksi salivuoroa vartovaa äitiä. Täällä tuntuu olevan tapana odottaa, että äiti on täysin auki ja tämän jälkeen kävelyttää hänet omin jaloin synnytyssaliin. Tosin, jos kyseessä on monisynnyttäjä, saattaa hän joutua synnyttämään tarkkailuhuoneessa, jotta kesken kävelymatkan lattialle luiskahtavilta vauvoilta vältyttäisiin.

Itse olin tänään seuraamassa kahta tavallista alatiesynnytystä ja yhtä keisarinleikkausta. Yritin parhaani mukaan avustaa, mutta se oli hankalaa, kun en tiennyt edes missä tarvittavia välineitä säilytettiin, eivätkä lähinnä afrikaansia puhuvat hoitajat olleet kovin halukkaita ohjaamaan. No, jotenkin sitä taas selvittiin ja ehkäpä huominen on jo pari astetta selkeämpi päivä.

Ensimmäinen  näkemäni NVD (normal vaginal delivery) oli aikamoinen syöksytapaus. Paikallinen opiskelija oli juuri tekemäisillään sisätutkimuksen mitatakseen kuinka paljon kohdunsuu oli auennut edellisestä mittauksesta, kun vauvan hiukset jo tulivat näkyviin. Tuntuu käsittämättömältä, että äiti laitettiin vielä siinä kunnossa kävelemään synnytyssaliin ja kiipeämään pöydälle. Sitten vauva tulikin jo sellaista kyytiä, ettei hoitaja ehtinyt hanskoja laittaa käteen vaan tuki syntyvää päätä lähistöltä löytynyt paperipussi käsiensä suojana. Repeämiltäkään ei vältytty.Vauva oli todella kalpea, eikä aluksi päästänyt ääntäkään. Olin melkein varma, että hänet oli jo menetetty. Kuitenkin kuivailun ja lämmittelyn jälkeen vauva päästi ekat äännähdykset ja alkoi imeä rintaa tarmokkaasti.

Lyöntejä, repeämiä ja repimistä

Toinen alatiesynnytyksistä oli aivan toista maata kuin ensimmäinen. Äiti oli täysin auki, mutta vauva aivan liian suuri synnytyskanavan kokoon nähden. Äitiä pakotettiin silti ponnistamaan kovemmin ja kovemmin vuoroin lyömällä, vuoroin haukkumalla. Lopputuloksena oli valtavat repeämät sekä ylös että alas - alhaalla aina peräsuoleen asti. Tuntui todella pahalta äidin puolesta, meinasi itkettää ja oksettaa samaan aikaan. Siinä sitten seurasin kuinka kätilö ompeli jälkeenpäin värkkejä kasaan. Mahtaa tulla hankalat WC-reissut, ajattelin.

Kolmas seuraamani synnytys oli elektiivinen sektio perätilan vuoksi. Anestesialääkäri antoi kahdelle opiskelijalle luvan tulla seuraamaan keisarinleikkausta, joten tietenkin menin uteliaisuuttani katselemaan toimenpidettä. Sektio toteutettiin spinaalipuudutuksessa.  Näytti härskiltä, kun tehtyään viillon alavatsalle, kirurgi työsi sormensa sisään ja repi aukkoa suuremmaksi. Lopulta vauvan varpaat pistivät esiin ja näin taas saatiin yksi uusi söpöläinen maailmaan.

Tehoviikot

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Joskus tulee mietittyä, miten aika voi vain kadota. Uskomatonta, että huomenna reissussa on oltu jo neljä viikkoa! Tuntuu mahdottomalta pitää blogia tapahtumien tasalla. Nyt kuitenkin yritän koota jotain kasaan.
 Tämän postauksen kuvaksi valitsin alla olevan näkymän Windhoekin pääkadulta, Independence avenuelta, sillä Katuturan sairaalan ja Windhoek West:in lisäksi pääkadun ympäristö on tullut tutuksi näinä viikkoina. Windhoek West on "hienosto"-asuinalue, jolla majoittaudumme ja pääkatu taas liikekeskustassa parin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä täältä. 

1. tehoviikon tunnelmia

Viikko sitten maanantaina lähdin melko pessimistisin mielin uuteen harjoittelukohteeseen. En uskonut alkuunkaan, että se voisi olla edes kohtuullisen okei. Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti heti ensimmäisenä päivänä. Vastaanotto oli ihan toisenlainen kuin lastenosastolla. Tuntui siltä, että hoitajia todella kiinnosti ohjata ja neuvoa, eikä kertaakaan tullut lastenosastolla (8B) niin tutuksi käynyt eitoivottu olo. Toisaalta parin viikon aikana 8B:llä olin ehtinyt kasvattaa jo tarpeeksi paksua nahkaa ollakseni välittämättä täällä tavanomaiseksi käyttäytymiseksi luokiteltavasta töykeydestä.

Ensimmäisten päivien aikana selvisi, miten päivärytmi ICU:ssa kulkee. Vuoro alkaa aamulla klo 6.45, jolloin on suotavaa saapua paikalle, joskaan ei ilmeisen välttämätöntä, sillä ensimmäisen tunnin aikana hoitajat saapuvat vähitellen vuoroon. Aamulla kukaan ei näytä tietävän, montako hoitajaa on ylipäätään tulossa töihin. Siitä huolimatta yöhoitajat pitävät raportin n. klo 6.45-7.00 välillä ja tarvittaessa myöhemmin tulleille pidetään uusi raporttikierros, jonka aikana käydään niin ikään  kaikki potilaat pääpiirteitäin läpi. Raporttin pitäjät puhuvat monesti hyvin hiljaisella äänellä ja epäselvästi. Siksi tuntuukin, että paremmin pääsee perille potilaan asioista lukemalla itse kansiosta. Sekin on tosin hankalaa, sillä tunnetusti etenkin lääkärit kirjoittavat vaikeaselkoisella käsialalla. Minkäänlaista sähköistä tietojärjestelmää ei ole.

Aamuraportin jälkeen joku sairaanhoitajista kirjoittaa listan potilaista ja jakaa heidät vuorossa oleville hoitajille.  Myös opiskelijoille nimetään siinä yhteydessä ohjaajat aina yhdeksi päiväksi kerrallaan. Jos hyvin käy, saat ohjaajan, joka on läsnä koko vuoron ajan, ja jos huonommin, niin ohjaajan, joka katoaa kesken päivän moneksi tunniksi. Viime viikolla tehdessäni 12h työvuoroa sain olla todistamassa iltapäivän henkilökuntakatoa: minun lisäksi teholla oli vain kaksi hoitajaa. Silloin ei ainakaan ollut tekemisestä pulaa. 

Yleensä yöhoitajat pesevät potilaat, mutta aina muutama pesu jää aamuvuorolaisten kontolle. Muutoin aamu alkaa vitaaliarvojen, virtsan ja mahdollisten dreenieritteiden ym. mittaamisella. Lämpöä, sykettä, verenpainetta, hengitystaajuutta ja happisaturaatiota mitataan muutoinkin tunninvälein hengityskonepotilailla ja kahden tunnin välein itse hengittävillä. Verensokeri ja hemoglobiini määritetään kaikilta potilailta aamuisin, mutta diabeetikoilla verensokerin seurantaa jatketaan kahden tunnin välein. Tulokset kirjataan manuaalisesti fläppitaulujen valtaviin paperikaavakkeisiin. 

Teemana palovamma

Ensimmäisellä viikolla olin parina päivänä hoitamassa pahasti palanutta 9-vuotiasta tyttöä. Hänen kasvot, yläselkä, rintakehä ja kädet olivat näin epäammattimaisesti sanottuna karrelle palaneita. En ollut ikinä aikaisemmin nähnyt niin laajoja ja syviä palovammoja. Potilastietojen mukaan tytön päälle oli vahingossa kaatunut kuumaa polttoöljyä, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että näinköhän joku oli tehnyt sen tahallaan...

 Maanantaina ja tiistaina aamuvuorojeni aikana tyttö oli ventilaattorissa, mutta tiistai-iltana tyttö oli ekstuboitu ja keskiviikkona hän päirjäili hyvin oman hengityksensä turvin. Palovammojen päällä olevat betadinesidokset vaihdettiin joka toinen päivä, tietenkin ilman kunnollista aseptiikkaa. Ihmetellä täytyy, mitä järkeä on pukea steriilit hanskat, jos niillä kosketellaan kaikkea mahdollista epästeriiliä ennen palovammaa, eikä niitä osata edes pukea niin, että ne säilyisivät steriileinä. Siitä huolimatta tyttö kuntoutui teholta muualle siirrettävään kuntoon, sillä pitkän viikonlopun jälkeen tytön huoneeseen oli tullut uusi potilas.

Hoitokulttuurin eroja

Suomalaisten sairaaloiden siisteystasoon tottuneena minulle hygienian alhainen taso on jatkuva ällötyksen aihe. Onneksi lastenosastolla ehdin jo tottua roskakasoihin lattioilla, hyönteistöön sekä potilaiden pesussa käytettäviin kangasriepuihin ja palasaippuoihin, puhumattakaan vadeista, jotka vain huuhtaistiin edellisen potilaan jäljiltä. Teholla on sentään jokaisella potilaalla oma pesurätti ja palasaippua, eikä lattiatkaan  ole niin täynnä törkyä. Hyönteisistäkin olen nähnyt vain ampiaisen ja yöperhosen. Huuhteluhuone on kuitenkin melko eksoottinen paikka: kaikki käytetyt alusastiat, virtsakannut ja pesuvadit huljautetaan ensin hanan alla ja sen jälkeen "desinfioidaa" isossa saavissa, jossa on antibakteerista liuosta. Loppuvuorosta neste on jo aika sakeaa. 

Puutteellisen hygienian lisäksi monet hoitokäytännöt ovat ristiriidassa oman hoitoetiikkani kanssa. Silmiinpistävin esimerkki on intuboidun potilaan pitäminen hereillä. Täällä tuntuu olevan tapana vain sitoa potilaiden kädet sängyn laitoihin, jotteivat he itse ekstuboisi itseään. Järkyttävää. Lisäksi vaikuttaa siltä, että maalaisjärjen käyttö on täällä aivan tuntematon käsite. Esimerkiksi lääkärin määräyksiä totellaan sen kummemmin arvioimatta potilaan vointia, ja toisaalta vaikkapa verenpaineiden romahtamiseen ei välttämättä reagoida ennen kuin vasta pitkän ajan kuluttua.

2. viikko teholla

Hyvät ja huonot uutiset

Tänä maanantaina työvuoron alussa eräs tehon pätevimmistä hoitajista tuli juttelemaan tähän malliin: "Minulla on sekä hyviä, että huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että olette olleet hyvin vastuullisia opiskelijoita. Huono uutinen on kuitenkin se, että tänään vastaatte omista potilaistanne, sillä näyttää siltä, että hoitajia ei ilmestykään paikalle tarpeeksi." Poissaoloja ei ole ilmeisesti täällä tapana ilmoittaa ennakkoon. Sinä päivänä riitti hommaa.

Kirjaamiseen tulee tolkkua

Tämän neljännen harkkaviikon aikana olen vihdoin alkanut tajuta, miten täällä kirjoitetaan raportit käyttäen SOAP-kaavaa. S on subjekti ja sen alle kirjoitetaan mitä potilas itse kertoo voinnistaan. O:n eli objektin kohtaan taas kirjoitetaan yleiset havainnot potilaan terveydentilasta, vitaaliarvot ja nestetasapainon seuranta. A on puolestaan assigment eli käytännössä hoitajan diagnoosi potilaan voinnista. P on loogisesti plan eli suunnitelma jatkohoidosta. 

Kohti yövuoroa

Huomenna olen suunnitellut meneväni ensimmäiseen yövuoroon tämän harjoittelun aikana. Jännää. Olen kuullut huhua, että yövuoroissa teholla pääsee tekemään paljon, sillä hoitajia on vähemmän kuin päiväsaikaan, eikä opiskeljatkaan yleensä tee yövuoroja. Tämä huhu on lähtöisin samalta henkilöltä kuin mielipide siitä, että teho ylipäätään on hyvä harjoittelukohde Katuturan sairaalassa. Aiempi kuulopuhe piti paikkansa, joten taidan uskoa tämän toisenkin. Huomennahan totuus sitten valkenee.

-

Väriä elämään!

Pelleilyä ja kulttuuria

Kuin kaksi marjaa? :D

Perjantaina oli kerrassaan hupaisa päivä Home of Good Hope:lla. Circus goes to Namibia -projektin tirehtööri Aleksei Savolainen oli suunnitellut päivän teemaksi kasvomaalaukset ja yksipyöräisellä ajon opettelun. Niinpä meidän muiden oli määrä kykymme mukaan auttaa toteutuksessa. Itse en tarttunut pensseliin, enkä kyllä yksipyöräiseenkään, on tainnut jäädä traumoja kuvataidekouluajoilta, eikä tasapainokaan ole paras ominaisuuteni. Omaksi tehtäväkseni tulikin valokuvaaminen ja siksi tämän päivän julkaisuni onkin oikeaastaan suurimmaksi osaksi valokuvakollaasi. Koska peiliä ei ollut, ainut mahdollisuus nähdä omia kasvoja koristava maalaus oli otattaa siitä kuva. Niinpä tytöt pyysivät jatkuvasti päästä valokuvaan. Oli mahtava huomata, miten suurta iloa maalaukset tuottivat lapsille.

 Lapsista tuntui olevan erityisen hauskaa, kun hassut valkoiset tädit ja sedät antoivat "koristella" naamansa. Itse olin ensin hiiri, mutta sitten toinen taiteilija astui kuvaan ja muutuin tiikeriksi, kuten yllä näkyy. Oikeastaan olin kolmijakoinen kissaeläin: alavartalo leopardia (leopardiprinttihousut), ylävartalo mustaa pantteria (musta toppi) ja kasvot tiikeriä. Tietenkään nuo hiiri-lookista jääneet hampaat eivät ehkä pukeneet kissaeläintä..

Oikealla Tapsa työntouhussa. 

 Vasemmalla sama pikkupoika kuin meidän "kaverikuvassa". Toinen on niin suloinen! Faktahan on se, että nämä nassikat täällä ovat sulattaneet mun sydämen. 

Tummaa ihoa vasten hempeät pastellivärit erottuvat kauniisti.

 

 Suosituimmat aiheet tytöillä ovat kukkaköynnökset ja perhoset.

Päivän toinen teema, yksipyöräisellä ajaminen, oli selvästi enemmän poikien suosiossa. Alla olevan kuvan poika viihtyi pitkän aikaa harjoittelemassa ja pienen tuen kanssa hän pysyi pystyssä hyvän tovin.

Sirkuskoululaiset askartelivat itselleen myös nimikyltit.

 Vasemmalla olevat tytöt olivat erittäin kiinnostuneita valokuvista. He halusivat paitsi tulla itse kuvatuiksi niin myös katsoa valokuvia. Siitä riemu sitten repesikin kun Tapsa antoi oman puhelimensa kuvagallerian tyttöjen katsottavaksi. Suosikkikuva oli tietenkin se, missä meikälikka kyykkii housut kintussa Katuturan WC:ssä.  Voi sitä naurun määrää!

Alla olevissa lookeissa me Suomi-tytöt kurvailtiin iltapäivän päätteeksi taksilla kämpille. Aika-ajoin on hyvä herättää julkista huvittuneisuutta - eihän vappukaan niin kaukana ole.

Perjantai-ilta

Toisinaan sanomalehtien, etenkin paikallisten, lukemisesta on hyötyä. Tällä kertaa ruotsalainen vaihto-opiskelija -ystävämme oli huomannut ilmoituksen Jazz-konsertista. Se oli upea kokemus, vaikka musiikki kuulosti Jazzia enemmän joltakin alkuperäiskansojen heimolaululta. Tai ehkäpä juuri siksi se olikin niin hyvä. Levy oli pakko ostaa.

Katse uuteen viikkoon

Huomenna alkaa kaksiviikkoinen teholla. Olen kuullut huhua, että se on yksi parhaista harjoittelukohteista Katuturan sairaalassa. Siellä toiminta on kuulema rauhallista ja selkeää ja hoitotarvikkeita on riittävästi. Ohjaustakin on tarjolla. Saa nähdä. Edellisen kaksiviikkoisen jälkeen olen melko skeptinen.

Afrikka-allergiako?

Välinpitämättömyys johtaa aliravitsemukseen

Eilen tapasimme paikallisen vaihtokoordinaattorimme Louisan maksaaksemme vuokran. Olimme saaneet vähä vähältä nostettua käteiseksi kolmen kuukauden vuokrarahat ja vieläpä kuljetettua ne kämpille joutumatta ryöstetyiksi, aika saavutus sinänsä. Louisa halusi tietysti kuulla myös, miten harjoittelu on tähän asti sujunut ja olimmeko oppineet jotakin. Niin olimmeko? Ehkä olimme enemmänkin nähneet kaikenlaista.

 Kuitenkin vauvojen aliravitsemus on aihe, johon olemme väistämättä perehtyneet täällä. Järkyttävää on, että suurin syy aliravitsemukseen on äitien välinpitämättömyys. Vauva syntyy usein normaalikokoisena, mutta sitä ei viitsitä imettää kolmen tunnin välein, eikä öisin välttämättä lainkaan. Lisäksi äidit lopettavat kovin varhain rintaruokinnan, esimerkiksi lapsen ollessa kahden kuukauden ikäinen. Monesti on vielä niin, ettei kunnolliseen korvikemaitoon ole varaa. Tällöin aliravitsemus on väistämätön seuraus.

Alakuloa ja auringonlaskua

 Joskus miltei heti herätessä tietää, ettei tule hyvä päivä. Sen aavistaa pienistä vihjeistä, kuten siitä, miten toiset ihmiset ärsyttävät jo pelkällä olemassa olollaan, ja kuinka hyväntahtoinenkin kommentti saa sapen kiehumaan. Olin suoraan kuin Kiroileva siili -sarjakuvasta piikit pystyssä: "Älä puhu mulle!". Ei siis mikään ihanteellinen mielentila aloittaa harkkapäivä lastenosastolla. 

Nyt on kuitenkin ilta, joten mitä ilmeisimmin selvisin elossa jälleen yhdestä päivästä lastenosastolla. Onneksi huomenna on viimeinen päivä siellä - ei tule ikävä! Tätä ei pidä tulkita niin, että vihaisin pikkulapsia, vaan pikemminkin niin, että inhoan joutilaisuutta töissä. Tunne siitä, että olen tiellä ennemmin kuin hyödyksi on hermojaraastava. Lapsosten kanssahan alan tulla oikeastaan jo kohtuullisen hyvin juttuun, eikä päälleni edes pissitty!

 Työpäivän jälkeen olin niin suivaantunut hyödyttömyyden kokemukseen, että päätin tehdä jotain hyödyllistä: opiskella. Niinpä sitten koko iltapäivän grillasin nahkaani uima-altaalla Ensihoito-kirja kourassa. Luin aina pari riviä ja niistin. Olin taas aivan tukossa, minkä takia lenkillekään en voinut lähteä. Raivoissani ajattelin, että näiden neljän kuukauden aikana opettelen vaikka koko kirjan ulkoa, jos harjoittelun luonne ei eri osastoille siirtyessä muutu. 

Viiden maissa aurinko alkaa hiljalleen laskea ja kiipesimme viereiselle mäennyppylälle katselemaan. Samaan tahtiin auringon kanssa laski ketutukseni terävin kärki. Oli kaunista. Tuntui Afrikalta. Kämpillä heiluttelin vielä tovin kahvakuulaa, mikä viimeisteli raivon rippeet tiehensä. Sain henkeäkin Cetirizinin ansiosta. Näköjään pääkoppani tarvitsee liikuntaa.

Törinää pyttyyn!

Pa*ka haisee ja banjot soi

Olen aina ollut sitä mieltä, että olen teräsvatsa. Luulin voivani syödä ja juoda mitä tahansa, milloin tahansa elimistön sen kummemmin hetkahtamatta. Sen mukaisesti olen tottavie elänytkin, myös tällä reissulla: puoliraakaa lehmää torikojuista, edesmenneiden päivien maitotuotteita ja minigrippussissa suoraan katsomoon myytyä kuivalihaa jalkapallo-ottelussa. Ajattelin, että olen koulinut vastustuskykyni turistiripulille voittamattomaksi, mutta eihän se niin ollut. Tämä epämiellyttävä totuus myllersi vatsassani eilisiltana nukkumaankäynnin aikoihin. Niinpä sitten vietin miltei koko yön vessassa. Mietin, miten olisi hyvä keksintö WC-pyttyyn liitettävät käsi- ja selkänojat sekä niskatuki. Mielellään myös pidike oksennuspussille. Itseasiassa näille keksinnöille olisi kysyntää myös laajemmin asuntokommuunissamme, sillä ainakin kolmella on ollut tai on parhaillaan sama tai vastaava tauti.

Koulumme terveydenhoitaja oli neuvonut, ettei Imodiumia kannata ottaa ripulilääkkeeksi reissuun mukaan, sillä se estää mahdollisten myrkkyjen poistumista elimistöstä. Precosakaan ei helpottanut oloa ja halusin nukkua edes vähän, joten turvauduin ohjeiden vastaisesti Imodiumin, niin takuuvarmaan - mutta hetkelliseen - helpotukseen.

Aamuviideltä tavanomaisen herätyksen soidessa olin juuri nukahtanut. Totesin toisille tytöille, että nyt jää työpäivä väliin. Kun join vettä, olo vain huononi, enkä pystynyt vatsakivultani seisomaan suorassa. Onneksi sain huonetoveriltani Osmosalia. Litkittyäni parin tunnin kuluessa puolisen litraa tympeänmakuista liuosta, olo alkoi koheta vähitellen. Pystyin jopa juomaan kunnolla vettä, eikä wc:ssä tarvinnut istua koko ajan.

Päivän vietin maaten vuoroin sängyssä, vuoroin aurinkotuolissa. Illansuussa kykenin jopa syömään, mahtavaa. Huomenna aion mennä töihin, jos maha pysyy ruodussa yön yli. Toivon niin, sillä en haluaisi myöhemmin joutua korvaamaan tunteja.

Sinappikakkaa ja sairastelua

Huh huh, ensimmäinen harjoitteluviikko sairaalalla takana!

Olipahan kerrassaan erikoinen viikko, raskaskin. Sairaalalla olo on mielestäni henkisesti kuormittavaa. Kukaan ei juuri ohjaa tekemisiäsi, eikä kunnolla vastaa kysyessäsi jotain. Siitä huolimatta näinä muutamana päivänä lastenosastolla olen oppinut jonkin verran vauvojen hoitoa ja pikkulasten käsittelyä yleensä. Nämä molemmat ovat tähän asti olleet kohtuullisen vieraita tälle `ei niin lapsi-ihmiselle´. Lisäksi olen päässyt näkemään todella sairaita ja aliravittuja lapsia, sillä täällä ei ilmeisesti neuvoloita tai sikiöseulontoja harrasteta. Aborttikin on laiton.

Tiistai 28.4

Klo 6.45 olimme täydessä valmiudessa 0-2 -vuotiaiden osastolla. Kukaan ei toivottanut meitä tervetulleiksi, eikä muutenkaan sen kummemmin noteerannut. Lyöttäydyimme mukaan osaston aamukierrolle, jonka aikana yöhoitaja selosti tärkeiksi katsomansa asiat potilaista. Juuri mitään en ymmärtänyt hiljaisella äänellä puhuvan hoitajan englannin ja afrikaansin sekasotkusta. Seurasin mukana ja ihmettelin osastoa ympäristönä: miten likaista ja sekavaa. Lapsilla oli sängyt, joiden vierillä äidit nukkuivat sotkuisilla patjoilla. Ihmettelin, miten ikinä osaisin työskennellä sellaisessa ympäristössä. Työvuoron aikana pesin vauvoja, vaihdoin vaippoja ja mittasin jonkin verran pikkulapsien vitaaliarvoja sekä "putsasin" keskoskaapin eräälle sinivalohoitoa tarvitsevalle potilaalle. Lainausmerkit siksi, ettei kaapista saanut kovinkaan puhdasta tarjotuilla välineillä. Tummaihoisista on muuten todella vaikea nähdä valkoisista vauvoissa niin helposti huomattavaa keltaisuutta.

Keskiviikko 29.4

Kämppäkommuunissamme levinnyt flunssa-aalto saavutti minut. Nenä vuoti ja kurkku oli karheana. En silti kokenut olevani liian kipeä töihin. Päivän teema oli hydrokefalus ja ripulikakka. Pikkuvauvan pään kannattelu tuntuu kömpelöltä muutenkin, mutta vielä hastavampaa se on lapsella, jolla pää on miltei koko muun vartalon kokoinen ja aivan pehmeä. Tuntui siltä, että vauvan niska taittuu aina, yritinpä kuinka varovasti tahansa liikutella vauvaa. Illalla kämpällä etsin vielä tietoa vesipäisyydestä, sillä en ollut aiemmin törmännyt aiheeseen.
Päivän toinen teema, kakka, tuli kirjaimellisesti iholle; olin sinappikakassa kyynerpäitä myöten. Ylipäätään aihe on haastava, jos puhtaita lakanoita tai vaatteita ei ole enempää. Lisäksi n. vuoden ikäiset kakkahousut tykkäävät mitä ilmeisemmin levittää tuotostaan lähiympäristöönkin...

Torstai 30.4

Työvuorot lastenosastolla alkoivat noudattaa jo tiettyä kaavaa: aamulla syötettiin ja pestiin orpo- lapset ja muilta mitattiin vain lämpö, saturaatio ja pulssi. Lasten äidit (tai isoäidit)  hoitivat nimittäin yleensä kaiken perushoidon. Lääkkeitä tuntui jakavan aina sama hoitaja. Ehkäpä ensiviikolla voisi tuppautua lääkehommiin.
Päivällä pääsimme seuraamaan kuinka lääkäri otti selkäydinnäytettä vastasyntyneestä vauvasta. Lapsi oli niin pieni ja heiveröinen! Toimenpidettä seuraava äitikin näytti kovin nuorelta, liekö edes täysi-ikäinen.
Iltapäivän päätteeksi saimme luvan viedä orpopojat sairaalan pihan viheralueelle. Liki parivuotiaat pojat eivät osanneet vielä kävellä eivätkä puhua kunnolla, eikä heistä kumpikaan ollut käynyt ulkona aikoihin. Heidän äitinsä oli vain jättänyt kaksoset sairaalaan, ikään kuin sosiaalihuoltoon. Tosin pojat ovat sairaalassa vankeina häkkisängyissään, eikä kukaan vastaa heidän motorisesta saati psykologisesta kehityksestä.

Orpopojat pelokkaina pihamaalla

Kävelemään opettelua

Koko ulkoiluporukka

Sairaalan pihalla viettäessämme aikaa ohi pyyhälsi alla kuvattu hevoskuljetus. Emme voineet muuta kuin nauraa; Afrikka mikä Afrikka.

Katuturan konikyyti

Pari tuntia ennen vuoron loppua minun oli pakko lähteä kotiin. Nenä oli niin tukossa, etten kyennyt hengittämään kunnolla saati imaisemaan sisäänpäin uhkaavasti valuvaa  tippaa nenänpäästä.

Perjantai 1.5

Perjantaisin meillä on mahdollisuus tämän lastenhoitotyö-harjoittelun aikana mennä auttamaan ruokahommissa sekä viihdyttämään lapsia Home of Good Hope:en. Tänään paikka oli kuitenkin suljettu, minkä tietenkin huomasimme vasta paikalle saavuttuamme. Niin oli työpäivä muuttunut vapaapäiväksi. Otimme uuden taksin Gabanjaan. Se on tori keskellä hökkelikylää, missä lihaa leikataan kirveellä suoraan eläinten ruhoista ja paistetaan grilleissä asiakkaille. Onneksi nenä oli niin tukossa, ettei voimakas lemu haitannut markkinatunnelmaa. Otin puolikypsää lehmää pikkuannoksen sanomalehteen käärittynä. Miten hyvää paikallisella gabana-mausteseoksella maustettuna ja sormin syötynä!! Ostimme lisäksi mausteita ja kuivattuja toukkia. Matosia kuuluu kuulema keittää tunti, sen jälkeen paistaa öljyssä ja viimeiseksi maustaa runsaasti chilillä.

Iltapäivällä paistoimme porukalla munkkeja ja siman korvikkeena toimi sitruunavesi, jossa sitruuna oli itse pihapuusta uima-altaan puhdistusharjalla aamutuimaan pudotettu. Tuoretta makua siis.

Lauantai 2.5

Viikonloppunakaan en osaa enää nukkua pitkään, kun olen tottunut heräämään aamuviideltä. Niinpä olin jalkeilla jo seitsemältä. Sinänsä ihan hyvä, sillä useimmat liikkeet menevät kiinni klo 13, ainakin näin viikonloppuna, ja olimme tyttöjen kanssa suunnitelleet jälleen shoppailureissua, tällä kertaa Maerula-ostoskeskukseen. En edelleenkään ole tarkemmin perillä paikallisesta rytmistä saati aukioloajoista, muuta kuin sen verran, että aikaisin on syytä herätä ja lähteä liikkeelle. Pimeäkin alkaa olla jo klo 17-18, joten päivä jää lyhyeksi jos koisii kauan. 

Iltapäivän ohjelmanumerona oli  Katuturan jalkapalloareenalla pelattava ottelu. En välitä penkkiurheilusta, mutta olihan porukan mukaan lähdettävä turistimielessä. Sitäpaitsi olin kuullut, että stadionin laitamilla myydään hyvää grillilihaa. Siinäpä siis riittävästi houkutinta minulle. Katsomossa ajauduimme puheisiin erään paikallisen tyttöporukan kanssa ja sattumalta yksi heistä olikin ollut Tampereella opiskelijavaihdossa. Hän vaikutti innokkaalta tutustuttamaan meikäläisiä paikalliseen ruokakulttuuriin, joten ehkäpä tapaamme myöhemmin uudestaan.

Sunnuntai 3.5

 Turistihenkeä elättelin myös tänä aamuna. Lähdin nimittäin paikallisen helluntaiseurakunnan jumalanpalvelukseen katselemaan meininkiä kokeneen seurakuntatoimijan vanavedessä. Olin kaivellut pyhävaatteet pinoon jo edellisenä iltana. Kristillisyys on niin suuri osa täkäläistä kulttuuria, että uskontokuntaan kuulumattomuudesta huolimatta halusin kurkistaa siihen maailmaan. Toisaalta kaunista, toisaalta tuomitsevaa. Puhuja muisti vielä erikseen muistuttaa abortin, homosuhteiden ja esiaviollisen yhteiselon synnillisyydestä. En ehkä mene toiste.