Sinappikakkaa ja sairastelua

Huh huh, ensimmäinen harjoitteluviikko sairaalalla takana!

Olipahan kerrassaan erikoinen viikko, raskaskin. Sairaalalla olo on mielestäni henkisesti kuormittavaa. Kukaan ei juuri ohjaa tekemisiäsi, eikä kunnolla vastaa kysyessäsi jotain. Siitä huolimatta näinä muutamana päivänä lastenosastolla olen oppinut jonkin verran vauvojen hoitoa ja pikkulasten käsittelyä yleensä. Nämä molemmat ovat tähän asti olleet kohtuullisen vieraita tälle `ei niin lapsi-ihmiselle´. Lisäksi olen päässyt näkemään todella sairaita ja aliravittuja lapsia, sillä täällä ei ilmeisesti neuvoloita tai sikiöseulontoja harrasteta. Aborttikin on laiton.

Tiistai 28.4

Klo 6.45 olimme täydessä valmiudessa 0-2 -vuotiaiden osastolla. Kukaan ei toivottanut meitä tervetulleiksi, eikä muutenkaan sen kummemmin noteerannut. Lyöttäydyimme mukaan osaston aamukierrolle, jonka aikana yöhoitaja selosti tärkeiksi katsomansa asiat potilaista. Juuri mitään en ymmärtänyt hiljaisella äänellä puhuvan hoitajan englannin ja afrikaansin sekasotkusta. Seurasin mukana ja ihmettelin osastoa ympäristönä: miten likaista ja sekavaa. Lapsilla oli sängyt, joiden vierillä äidit nukkuivat sotkuisilla patjoilla. Ihmettelin, miten ikinä osaisin työskennellä sellaisessa ympäristössä. Työvuoron aikana pesin vauvoja, vaihdoin vaippoja ja mittasin jonkin verran pikkulapsien vitaaliarvoja sekä "putsasin" keskoskaapin eräälle sinivalohoitoa tarvitsevalle potilaalle. Lainausmerkit siksi, ettei kaapista saanut kovinkaan puhdasta tarjotuilla välineillä. Tummaihoisista on muuten todella vaikea nähdä valkoisista vauvoissa niin helposti huomattavaa keltaisuutta.

Keskiviikko 29.4

Kämppäkommuunissamme levinnyt flunssa-aalto saavutti minut. Nenä vuoti ja kurkku oli karheana. En silti kokenut olevani liian kipeä töihin. Päivän teema oli hydrokefalus ja ripulikakka. Pikkuvauvan pään kannattelu tuntuu kömpelöltä muutenkin, mutta vielä hastavampaa se on lapsella, jolla pää on miltei koko muun vartalon kokoinen ja aivan pehmeä. Tuntui siltä, että vauvan niska taittuu aina, yritinpä kuinka varovasti tahansa liikutella vauvaa. Illalla kämpällä etsin vielä tietoa vesipäisyydestä, sillä en ollut aiemmin törmännyt aiheeseen.
Päivän toinen teema, kakka, tuli kirjaimellisesti iholle; olin sinappikakassa kyynerpäitä myöten. Ylipäätään aihe on haastava, jos puhtaita lakanoita tai vaatteita ei ole enempää. Lisäksi n. vuoden ikäiset kakkahousut tykkäävät mitä ilmeisemmin levittää tuotostaan lähiympäristöönkin...

Torstai 30.4

Työvuorot lastenosastolla alkoivat noudattaa jo tiettyä kaavaa: aamulla syötettiin ja pestiin orpo- lapset ja muilta mitattiin vain lämpö, saturaatio ja pulssi. Lasten äidit (tai isoäidit)  hoitivat nimittäin yleensä kaiken perushoidon. Lääkkeitä tuntui jakavan aina sama hoitaja. Ehkäpä ensiviikolla voisi tuppautua lääkehommiin.
Päivällä pääsimme seuraamaan kuinka lääkäri otti selkäydinnäytettä vastasyntyneestä vauvasta. Lapsi oli niin pieni ja heiveröinen! Toimenpidettä seuraava äitikin näytti kovin nuorelta, liekö edes täysi-ikäinen.
Iltapäivän päätteeksi saimme luvan viedä orpopojat sairaalan pihan viheralueelle. Liki parivuotiaat pojat eivät osanneet vielä kävellä eivätkä puhua kunnolla, eikä heistä kumpikaan ollut käynyt ulkona aikoihin. Heidän äitinsä oli vain jättänyt kaksoset sairaalaan, ikään kuin sosiaalihuoltoon. Tosin pojat ovat sairaalassa vankeina häkkisängyissään, eikä kukaan vastaa heidän motorisesta saati psykologisesta kehityksestä.

Orpopojat pelokkaina pihamaalla

Kävelemään opettelua

Koko ulkoiluporukka

Sairaalan pihalla viettäessämme aikaa ohi pyyhälsi alla kuvattu hevoskuljetus. Emme voineet muuta kuin nauraa; Afrikka mikä Afrikka.

Katuturan konikyyti

Pari tuntia ennen vuoron loppua minun oli pakko lähteä kotiin. Nenä oli niin tukossa, etten kyennyt hengittämään kunnolla saati imaisemaan sisäänpäin uhkaavasti valuvaa  tippaa nenänpäästä.

Perjantai 1.5

Perjantaisin meillä on mahdollisuus tämän lastenhoitotyö-harjoittelun aikana mennä auttamaan ruokahommissa sekä viihdyttämään lapsia Home of Good Hope:en. Tänään paikka oli kuitenkin suljettu, minkä tietenkin huomasimme vasta paikalle saavuttuamme. Niin oli työpäivä muuttunut vapaapäiväksi. Otimme uuden taksin Gabanjaan. Se on tori keskellä hökkelikylää, missä lihaa leikataan kirveellä suoraan eläinten ruhoista ja paistetaan grilleissä asiakkaille. Onneksi nenä oli niin tukossa, ettei voimakas lemu haitannut markkinatunnelmaa. Otin puolikypsää lehmää pikkuannoksen sanomalehteen käärittynä. Miten hyvää paikallisella gabana-mausteseoksella maustettuna ja sormin syötynä!! Ostimme lisäksi mausteita ja kuivattuja toukkia. Matosia kuuluu kuulema keittää tunti, sen jälkeen paistaa öljyssä ja viimeiseksi maustaa runsaasti chilillä.

Iltapäivällä paistoimme porukalla munkkeja ja siman korvikkeena toimi sitruunavesi, jossa sitruuna oli itse pihapuusta uima-altaan puhdistusharjalla aamutuimaan pudotettu. Tuoretta makua siis.

Lauantai 2.5

Viikonloppunakaan en osaa enää nukkua pitkään, kun olen tottunut heräämään aamuviideltä. Niinpä olin jalkeilla jo seitsemältä. Sinänsä ihan hyvä, sillä useimmat liikkeet menevät kiinni klo 13, ainakin näin viikonloppuna, ja olimme tyttöjen kanssa suunnitelleet jälleen shoppailureissua, tällä kertaa Maerula-ostoskeskukseen. En edelleenkään ole tarkemmin perillä paikallisesta rytmistä saati aukioloajoista, muuta kuin sen verran, että aikaisin on syytä herätä ja lähteä liikkeelle. Pimeäkin alkaa olla jo klo 17-18, joten päivä jää lyhyeksi jos koisii kauan. 

Iltapäivän ohjelmanumerona oli  Katuturan jalkapalloareenalla pelattava ottelu. En välitä penkkiurheilusta, mutta olihan porukan mukaan lähdettävä turistimielessä. Sitäpaitsi olin kuullut, että stadionin laitamilla myydään hyvää grillilihaa. Siinäpä siis riittävästi houkutinta minulle. Katsomossa ajauduimme puheisiin erään paikallisen tyttöporukan kanssa ja sattumalta yksi heistä olikin ollut Tampereella opiskelijavaihdossa. Hän vaikutti innokkaalta tutustuttamaan meikäläisiä paikalliseen ruokakulttuuriin, joten ehkäpä tapaamme myöhemmin uudestaan.

Sunnuntai 3.5

 Turistihenkeä elättelin myös tänä aamuna. Lähdin nimittäin paikallisen helluntaiseurakunnan jumalanpalvelukseen katselemaan meininkiä kokeneen seurakuntatoimijan vanavedessä. Olin kaivellut pyhävaatteet pinoon jo edellisenä iltana. Kristillisyys on niin suuri osa täkäläistä kulttuuria, että uskontokuntaan kuulumattomuudesta huolimatta halusin kurkistaa siihen maailmaan. Toisaalta kaunista, toisaalta tuomitsevaa. Puhuja muisti vielä erikseen muistuttaa abortin, homosuhteiden ja esiaviollisen yhteiselon synnillisyydestä. En ehkä mene toiste.