Afrikka-allergiako?

Välinpitämättömyys johtaa aliravitsemukseen

Eilen tapasimme paikallisen vaihtokoordinaattorimme Louisan maksaaksemme vuokran. Olimme saaneet vähä vähältä nostettua käteiseksi kolmen kuukauden vuokrarahat ja vieläpä kuljetettua ne kämpille joutumatta ryöstetyiksi, aika saavutus sinänsä. Louisa halusi tietysti kuulla myös, miten harjoittelu on tähän asti sujunut ja olimmeko oppineet jotakin. Niin olimmeko? Ehkä olimme enemmänkin nähneet kaikenlaista.

 Kuitenkin vauvojen aliravitsemus on aihe, johon olemme väistämättä perehtyneet täällä. Järkyttävää on, että suurin syy aliravitsemukseen on äitien välinpitämättömyys. Vauva syntyy usein normaalikokoisena, mutta sitä ei viitsitä imettää kolmen tunnin välein, eikä öisin välttämättä lainkaan. Lisäksi äidit lopettavat kovin varhain rintaruokinnan, esimerkiksi lapsen ollessa kahden kuukauden ikäinen. Monesti on vielä niin, ettei kunnolliseen korvikemaitoon ole varaa. Tällöin aliravitsemus on väistämätön seuraus.

Alakuloa ja auringonlaskua

 Joskus miltei heti herätessä tietää, ettei tule hyvä päivä. Sen aavistaa pienistä vihjeistä, kuten siitä, miten toiset ihmiset ärsyttävät jo pelkällä olemassa olollaan, ja kuinka hyväntahtoinenkin kommentti saa sapen kiehumaan. Olin suoraan kuin Kiroileva siili -sarjakuvasta piikit pystyssä: "Älä puhu mulle!". Ei siis mikään ihanteellinen mielentila aloittaa harkkapäivä lastenosastolla. 

Nyt on kuitenkin ilta, joten mitä ilmeisimmin selvisin elossa jälleen yhdestä päivästä lastenosastolla. Onneksi huomenna on viimeinen päivä siellä - ei tule ikävä! Tätä ei pidä tulkita niin, että vihaisin pikkulapsia, vaan pikemminkin niin, että inhoan joutilaisuutta töissä. Tunne siitä, että olen tiellä ennemmin kuin hyödyksi on hermojaraastava. Lapsosten kanssahan alan tulla oikeastaan jo kohtuullisen hyvin juttuun, eikä päälleni edes pissitty!

 Työpäivän jälkeen olin niin suivaantunut hyödyttömyyden kokemukseen, että päätin tehdä jotain hyödyllistä: opiskella. Niinpä sitten koko iltapäivän grillasin nahkaani uima-altaalla Ensihoito-kirja kourassa. Luin aina pari riviä ja niistin. Olin taas aivan tukossa, minkä takia lenkillekään en voinut lähteä. Raivoissani ajattelin, että näiden neljän kuukauden aikana opettelen vaikka koko kirjan ulkoa, jos harjoittelun luonne ei eri osastoille siirtyessä muutu. 

Viiden maissa aurinko alkaa hiljalleen laskea ja kiipesimme viereiselle mäennyppylälle katselemaan. Samaan tahtiin auringon kanssa laski ketutukseni terävin kärki. Oli kaunista. Tuntui Afrikalta. Kämpillä heiluttelin vielä tovin kahvakuulaa, mikä viimeisteli raivon rippeet tiehensä. Sain henkeäkin Cetirizinin ansiosta. Näköjään pääkoppani tarvitsee liikuntaa.